Tänä vuonna Metallican kaupallisesti menestynein ja kuuluisin bändin nimeä kantava albumi, mutta joka tunnetaan ns. Black-albumina, täyttää 30 vuotta. Oma suhteeni metallimusiikkiin, kuten niin monen muunkin ikäpolveni edustajan, on paljon velkaa tuolle levylle. Tämä luultavasti johtuu siitä, että tämä levy toi metallin juuri sen yhden pykälän verran lähemmäs tavallista kuulijakuntaa, että esiteini-ikäinen nassikkakin pystyi samastumaan sen rytmeihin ja melodioihin.
Itse kasvoin metallimusiikkiin isoveljen ja lapsuudenkaverin toimesta, jotka itse asiassa esittelivät ahkerasti minulle raskaamman ja kevyemmän metallin molemminpuolista maastoa niin pienestä pitäen, kun pystyin ylipäätään musiikista mitään ymmärtämään. Kun aloin perehtyä bändiin omatoimisesta, siirryin kronologisesti taaksepäin Metallican kohdalla, eli kohti …And Justice for All -albumia (1988), ja sitä kautta edelleen kohti aiempia levyjä, joten musiikkimaku kehittyi selvästi raskaampaan ja vauhdikkaampaan suuntaan.
Kiinnostavampaa kuin minun musiikkimakuni kehitys, on Metallicassa kuitenkin sen kehitys Black-albumin jälkeen. Nuorena tauko sen ja sitä seuraavan Loadin (1996) (ja ReLoadin (1997)) välillä tuntui ikuisuudelta, ja kun Metallica tuli viimeinkin studiosta ulos Load kainalossaan, oli tukat leikattu ja levyn sisäkansi täynnä Anton Corbijnin tyyliteltyjä valokuvia. Minulle oli nuorena killinä lähes mahdoton ymmärtää mitä tämä käytännössä tarkoitti, koska tähän mennessä metallimusiikki oli tarjonnut tyyliltään ja kuvastoltaan niin yksiselitteisen samastumispinnan ja roolimallin.
Tänä päivänä Metallican seuraavaa askelta voi täysin huoletta kutsua kaupallistumiseksi tavalla, jossa bändi muuttui taiteellisesti edelleen Blackinkin kohdalla kunnianhimoisesta orkesterista puhtaan laskelmoivaksi rahantekokoneeksi. Kyse ei tietenkään ole siitä, etteikö bändi itsekin varmasti halunnut muutosta. Blackin tekoprosessi kesti puolitoista vuotta, joka käy ilmi prosessia seuraavalta dokumentilta A Year and a Half with Metallica, ja albumia seurasi kaksi ja puoli vuotta kestänyt massiivinen maailmankiertue.
On siis syytä olettaa, että bändi oli väsynyt, nähnyt tietyn puolen musiikinteosta ja varmasti kaipasi vaihtelua. Loadin tarjoama soundimaailma oli kuitenkin niin tyylipuhdasta suurta amerikan rokkia, ettei se voinut olla myöskään vahinko – oli aivan selvää, että yhtye etsi yhä suurempia yleisöjä ja areenoita.
Seuraavat merkit Metallican taloudellisesta vaistosta tarjosi ns. Napster-kohu, jossa erityisesti bändin rumpali Lars Ulrich nousi keskeiseen rooliin haastatessaan yhden ensimmäisistä internetin suoratoistopalveluista, laittomasti toimivan Napsterin oikeuteen.
Tänäkin päivänä Metallica allekirjoittaa vaateensa pitäen kiinni kaupallisista oikeuksistaan kappaleisiinsa, vaikkei bändiläisten taskunpohjat varsinaisesti ammota tyhjyyttään. Esimerkiksi Joe Roganin haastattelussa Metallican laulaja-kitaristi James Hetfield suorastaa hermostuu asiasta puhuttaessa, ja käyttää suoraan sanoen täysin typeriä argumentteja. Hetfield sivuuttaa kaikki asiaan liittyvät edes hieman ongelmallisemmat puolet, kuten bändin vakaan taloudellisen aseman ja kaikki internetissä jakamiseen liittyvät näkökohdat.
Syy miksi kuitenkin ryhdyin kirjoittamaan tätä blogausta oli, että olen nyt seurannut pitkään Metallicaa ilmiönä, enkä enää vuosikymmeniin sen musiikillisten ansioiden vuoksi – niissä kun ei ole paljoa ollut hurraamista. Metallica on pystynyt vastaamaan kaikkiin mahdollisiin ajanmukaisuuksiin tarjoamalla valtavan määrän sisältöjä kaikissa mahdollisissa palveluissa YouTubesta Instagramiin. Metallica myy nykyään niin uusia painoksia levyistään kuin nimeään kantavia lenkkareita, olutta ja tusinaa muuta krääsää. Ei luultavasti ole montaa elämysteollisuuden osa-aluetta, jolla bändi ei hääräisi.
Tässä kohtaa voimme ajatella, ettei Metallican seuraamisessa kyse ole enää ’vain’ musiikista, vaan ilmiöstä, jossa lenkkareita ei enää voi erottaa levyjen kappaleista. Kyse on jostain elämää suuremmasta musiikkiteollisuuden tuotteesta, jossa ihminen kutsutaan elämysmatkalle Metallica-todellisuuteen. Tätä todellisuutta jäsentää massatapahtumat, tyylitellyt tuotteet ja lupaus turvallisesta kokemuksesta maaperällä, joka joskus aikoinaan kantoi alakulttuurillisen vaarallisuuden leimaa.
Metallimusiikkiin erikoistuneen Metal Hammer -lehden pitkäaikainen toimittaja Dom Lawson sanoo YouTube-kanavallaan osuvasti arvostellessaan – lievästi ilmaistuna kummallista – Metallican ja Lou Reedin yhteisalbumia Lulu. Lawson tokaisee jotakuinkin levyn viestivän, että bändi luultavasti tuntee nykyisissä suihkuseurapiireissä liikkuessaan epämukavuutta siitä, että heidän menestyksensä takana on musiikkia, joka on inhottavan kovaäänistä meteliä. Tästä seuraa pyrkimys tehdä jotain taiteellisesti kunnianhimoista, joka puhuttelisi hienommissa piireissä liikkuvia siinä missä faneja. Lawson kiteyttää arviossaan mielestäni osuvasti sen, kuinka hyvin bändi onnistuu.
Jos Lawsonin mainittuun teoriaan uskoo, voi myös päätellä Metallican edelleen etsivän epätoivoisesti tietä ulos siitä ekolokerosta, jonka heidän menestyksensä on heille tarjonnut. Tämähän ei tule koskaan onnistumaan, koska keikoilla yleisö haluaa nimenomaan kuulla Enter Sandmanin, bändin suurimman hitin, siinä missä musiikillisella kokemuksella on enää sinänsä tapahtuman tarjoaman tunnelman kanssa mitään tekemistä.
Enter Sandman on kuitenkin kiinnostava esimerkki bändin tilanteesta ja samalla jostain musiikinkuunteluun liittyvästä laajemmasta ilmiöstä. Päätin kirjoittaa tämän blogin samassa ajassa, kun Metallican Black-albumilta kuuntelee Spotifysta kaikki ne kappaleet läpi, jotka eivät olleet levyä promotoivia singlejä. En päässyt aivan tavoitteeseen, mutta avatessani albumin tästä palvelusta tein havainnon, että kirjoitushetkellä Enter Sandman oli kuunneltu Spotifysta 727 659 103 kertaa. Samaan aikaan levyn vähiten kuuntelua osakseen saanut raita, My Friend of Misery, oli kuunneltu ’vain’ 29 570 257 kertaa.
Oli muuten yllättävää kuunnella todella pitkän ajan jälkeen Black-albumin juuri ne raidat, joita ei koskaan soiteta missään. Se tuntui olevan tuoreinta ja parasta Metallicaa vuosikymmeniin. Kuinka paljon se sitten on, on toinen juttu.
Minun roolini tässä oli olla yksi manifestin kääntäjistä ja allekirjoittajista. Vaikken ole työelämän tai yritystoiminnan tutkija, oli manifestissa niin monta tärkeää yleis-yhteiskunnallista avausta, että osallistuin hankkeeseen.
Yksi motiivi oli demokratian käsitteen polemisointi. Miksi meille on vakiintunut niin itsestään selväksi ajatus, että demokratia on osa ainoastaan tiettyä, kapeaa ja historiallisessa katsannossa uutta yhteiskunnallisen elämän osa-aluetta, eli parlamentaarista päätöksentekoa? Tähän on tietysti monia moderniin länsimaiseen järjestykseen syvään juurtuneita syitä, mutta mikään niistä ei ole ikuinen sen enempää kuin ongelmatonkaan. Voisiko demokratian alaa laajentaa?
Toinen keskeinen motiivi oli tuoda manifestin kautta esille, kuinka koronaviruksen järkyttämä yhteiselämämme paljastaa, ketkä tämänhetkisissä yhteiskunnallisessa työnjaossa tekevät ns. välttämätöntä työtä. Tämä ei automaattisesti tarkoita, etteikö muillekin voisi olla perusteltua paikkaa tässä monimutkaisessa työnjaossa, mutta tilanne tekee näkyväksi monia työnjaon organisointiin liittyviä periaatteita ja reunaehtoja. Se osoittaa, mikä on se hyvin konkreettinen perusta jolla elämänedellytyksemme ovat, ja kuinka vastuullisia tehtäviä nämä itse asiassa ovat.
Ihmiset tuppaavat ottamaan luonnollisena ja ongelmattomana juuri sen kaltaisen järjestyksen, jossa he elävät (kts. tämä ja tämä). Siksi onkin syytä muistuttaa, että asiat ovat olleet toisin, ja voivat siis myös olla. Vaikka monikaan ei varmaan kiistä tätä perusajatusta, kiinnostavaa on, kuinka ehdotus työn demokratisoinnista menee nopeasti tunteisiin.
Laitoin Hesarissa julkaistun lyhennelmän Twitteriin, ja se sai nopeasti kymmeniä, enimmäkseen halveeraavia, mutta jopa vihamielisiä kommentteja.
Demokratisoidaan työ.@hsfi julkaisi lyhennelmän tänään 22 kielellä 30 maassa ilmestyvästä manifestista, jonka on allekirjoittanut jo yli 3000 tutkijaa maailmalla, ml. Thomas Piketty, Nancy Fraser & Dani Rodrik.
Toki tweetti sai myös tykkäyksiä ja positiivisiakin palautteita, sekä asiallista kritiikkiä, mutta refleksinomaisen, jopa aggressiivisen loanheiton määrä oli silti ylivoimaisesti tyypillisempää.
Suuri osa tästä negatiivisesta palautteesta tuli nimimerkkien takaa. Nimimerkin käyttö tekee helpoksi puhua ihmisille mitä törkeyksiä tahansa – tarve, jota en täysin pysty ymmärtämään. Jos näistä palautteista kuitenkin kaivaa jotain viestejä esiin, niin ne kertovat paljon siitä, millaisesta arkiymmärryksestä käsin monet maailmaansa hahmottavat. Työtä koskevan ajattelun taustalla on itsestäänselvyyksiksi vakiintuneita käsityksiä liittyen yrittäjyyteen ja sen rooliin yhteiskunnassa.
Tyypillisintä palautteessa oli samastaa kaikki yritystoiminta arkiseen yrittäjyyteen: yksittäiset ihmiset ponnistelevat saadakseen aikaan toimivaa yritystoimintaa, jota toiset, laiskanpulskeat joutilaat sitten yrittävät sosialisoida.
Olettaisi, että professoris-tason ihmisillä olisi syttynyt sen verran valoja tauluun, että ilmeinen ratkaisu olisi suorastaan hypännyt oppineeseen päähän: heillä on täysi vapaus perustaa esittämänsä kaltaisia yrityksiä.
3 000 tutkijaa toimitusjohtaisi jo melko suurta sellaista.
Tyypillistä oli nähdä, ettei erilaisten tai eri kokoisten yritysten tai yritysmallien välillä ole mitään eroa; ne ovat kaikki yhtä ja samaa ahkeran yrittäjyyden lopputulosta. Ajatus pystyttiin ulottamaan jopa globaaleihin pääomiin, jossa tämä markkinatalouden sankarihahmo edelleen nähtiin yhtäläisenä vaikkapa Applen ja Sonyn kaltaisille markkinajäteille. Omassa autotallissa pystytettävän nyrkkipajan koettiin voivan kilpailla muitta mutkitta tällaisten suuryritysten kanssa.
Autotallista ja tosi pienellä (ja usein sekin lainattu) pääomalla ovat käynnistyneet monet menestystarinat kuten Apple tai Sony. Yrittäjyys, rohkeus, luovuus, tarmokkuus ja pitkäjänteisyys ovat rahaa/pääomaa paljon tärkeämpiä. Niillä saat kyllä rahoituksen!
Yrityksen perustaminen ja toiminnan käynnistäminen on nykyisin todella helppoa ja edullista. Eikö tätä kannattaisi hyödyntää näiden ”vetoomusten” sijaan? Eli oma yritys, työntekijät mukaan päättämään, kaikki jaetaan tasapuolisesti. Onnistuu nyt jo jos halua riittää.
Edelleen, osakeyhtiömallia pidettiin luonnollisena ja lähestulkoon ainoana, mutta esimerkiksi verrattaessa sitä osuuskuntaan, ei pohdittu, millaisella lainsäädännöllä tai muilla järjestelyillä niiden toiminnan edellytyksiä luodaan ja ohjaillaan (en löydä nyt tähän hätään osuuskuntaa koskevia tweetteja).
Kaiken kaikkiaan palautteen sisältämä spontaani ajatus oli, että kaikki me olemme samalla viivalla, kunhan pistetään vain hihat heilumaan. Ainoastaan laiskuus ja tuhlailevaisuus ovat syitä miksei itsellä ole samoja asioita kuin ahkerammilla. Ajatus että joku voisi olla toisin, kuitattiin ’unelmahöttönä’.
Niin. Mutta se on kato paljon helpompi julistella unelmahöttö manifesteja jossa vaatii kaikkea itselleen. Ja sitten kun pitäisi jotain tehdä, itkeä miten vaikeaa se toteuttaminen on.
— Christoffer Nordberg (@CrisiNordberg) May 18, 2020
Mitä tämä kertoo siitä, kuinka pitkälle vaikkapa sitten pääoman investoijien oikeus nauttia muiden töiden tuloksista on hyväksytty?
Pääomien omistajia ei nähdä toisten työstä kuppaavina, vaan ainoastaan puuttuminen tähän vallitsevaan järjestykseen ja sitä koskeviin käsityksiin herättää tämän ajatuksen toisen taskulla olemisesta ja sitä seuraavan vihamielen. Vaikka suurin osa ihmisistä tekee töitä josta yhä pienempi joukko paisuttaa varallisuuttaan, nauttii tämä järjestely hämmästyttävän kyseenalaistamatonta hyväksyntää.
Vaikka Jeff Bezosin omaisuus on tällä hetkellä lähempänä 150 miljardia dollaria, koetaan tämänkin olevan hänen oman ahkeruutensa tulosta.
Näissä yksilöyrittäjiin kiinnittyvissä sankaritarinoissa tuntuukin koko muu yhteiskunta katoavan täysin heidän ympäriltään. Bezos on puhtaasti omalla raatamisellaan ansainnut rahansa, eikä kaikkea sitä mitä hänen ympärillään tapahtuu – kaikkia niitä valtavia ihmisjoukkoja, yhteiskunnan infrastruktuuria, tuollaisia omaisuuksia mahdollistavia lainsäädännöllisiä järjestelyjä, tai yritysmuotojen historiaa – tarvitse kyseenalaistaa tai oikeastaan ole edes olemassa: raha toimii absoluuttisena mittarina yksilön ahkeruudelle. Mitäs se Bertolt Brecht joskus sanoikaan:
Caesar löi gallialaiset –
kai hänellä ainakin kokki oli mukanaan?
Tulkintani on, että omistusten rahamuoto peittää tehokkaasti työnjaon sopimuksenvaraisuuden. Jos omistat rahaa, oli sitten sen alkuperä tai roolisi yhteiskunnallisessa työnjaossa mikä tahansa, antaa se oikeuden päättää vaikka tuhansien muiden ihmisten kohtaloista ilman, että kellään pitäisi olla siihen mitään nokan koputtamista. Kaikki riskit on rahamääräisiä, ei ihmisten konkreettista elämää koskevia.
Vaikka oikeudella nauttia toisten työn tuloksista on enää hyvin vähän tekemistä sen arkisen yrittäjyyden kanssa, joka nousee työn demokratisointia koskevassa keskustelussa ymmärryksen mittatikuksi, vedetään näiden asioiden välille yhtäläisyysmerkki. Yrittäjä saa hyötyä muista, koska on omalla ahkeruudellaan rahansa ansainnut. Muu on sosialismia ja toisten taskulla olemista.
Vaikka täysin fiktiivisillä, virtuaalisessa maailmassa pyörivillä rahoitusmarkkinoilla on enää hyvin vähän tekemistä sen kanssa mitä arkista työtä suurin osa tavallisista yrittäjistäkin tekee – paitsi käskyvallan suhteen – pystytään näiden kahden välille vetämään mutkaton yhtäläisyysviiva.
Mitä palautteesen tulee, osa oli hyvinkin asiallista ja sisälsi tärkeitä ja oivaltavia kysymyksiä. Olen pahoillani, ettei minulla ole aikaa tai edellytyksiäkään vastata niihin kaikkiin. Paljon laajempaa asiantuntemusta aiheesta on esim. historian tutkija Ilkka Kärrylällä, kuka on tehnyt aiheesta kokonaisen väitöskirjan.
Onko työelämän demokratisointikeskustelun uusi aalto alkamasssa länsimaissa? Aiemmat olivat n. 1919-1930, 1945-1950, 1965-1990. Ao. ketjusta löytyvät demokratisointia vastustavat argumentit ovat kaikki aiemmista vaiheista tuttuja. Asiasta voi lukea lisää esim. väitöskirjastani. https://t.co/74iXO0mp57
Suuri osa negatiivisesta palautteesta oli tietysti puhdasta trollausta – motiiveja sen takana on turha arvailla. Jos otamme sen sisällöllisesti vakavasti, keskeisintä on kiinnittää huomiota siihen, millaisen vakiintuneen ja kyseenalaistamattoman arkiymmärryksen pohjalta ihmiset maailmaa tarkastelevat, ja kuinka nopeasti vallitsevan ja vakiintuneen järjestyksen kyseenalaistaminen aiheuttaa heissä tunteenomaisen selkärankareaktion.
En ole pitkään aikaan russuttanut täällä tiedeuutisoinnista, joten viikonlopun kunniaksi, silvuplee!
Hesari julkaisi tänään (10.5.2019) uutisen otsikolla Tutkimus osoitti, että ihmiset eivät juo kahvia ja olutta maun takia. Kuten otsikosta voi jo päätellä, tämä tiedeuutinen väittää – tutkimukseen perustuen tietty – etteivät ihmiset pidäkään oluen tai kahvin mausta. Näitä nautintoaineita juodaan puhtaasti alkoholin tai kofeiinin vaikutuksen vuoksi, eli miltä ne tuntuvat (alkuperäisessä lehdistötiedotteessa: ”the way coffee and alcohol make them feel. That’s why they drink it. It’s not the taste”).
Ensinnäkin, yksi tutkimus tuollaisesta asiasta harvemmin ’osoittaa’ vielä yhtään mitään. Se voi antaa viitteitä jo(i)stain mekanism(e)ista, mutta maun ja nauttimisen kokemuksen irtikytkentä yhden tutkimuksen perusteella nauttimisen syystä on mahdotonta. Nautinnon kokemuksessa ja erityisesti näiden kokemusten kehityksessä on väistämättä kyse hyvin moninaisesta joukosta asioita, eikä makua ja vaikutusta voi irtikytkeä toisistaan.
Toisekseen, tutkimuksesta raportoiva lehdistötiedote siinä missä Hesarin uutinenkin on täynnä muotoiluja, joiden tulkinta jättää paljon arvailun varaan tutkijoiden tuloksista ja tavoista tehdä päätelmiä. Esimerkiksi pääväite etteivät ihmiset juo juomia maun vaan vaikutuksien/tuntemuksien vuoksi, on yksinkertaisesti älytön. Eikö maku ole vaikutus? Estääkö vaikutus sen, ettei mausta voi pitää tai oppia pitämään? Mille makukokemus ja mieltymykset sitten perustuvat, jos niillä ei ole mitään tekemistä niiden vaikutuksien kanssa, joita ihmiset raportoivat?
Kolmannekseen, äskeisestä kysymyksestä seuraa, että niiden suun kautta nautittavien asioiden (esim. ruisleipä) kanssa joissa kyse ei ole tällaisesta geneettisestä alttiudesta, mieltymykseen liittyvä mekanismi on joku muu. Silti ainakin minun on vaikea tehdä erottelua niistä mieltymyksistä joiden kohdalla makuaistimuksellani ei ole mitään tekemistä asian kanssa verrattuna niihin, joista olen oppinut pitämään ’ihan itse’.
Neljännekseen, tällainen tulosten raportointi – tarkoitti tutkija sitten asiaa näin tai ei – johtaa usein erilaisia biologis-peräisiä selitysmalleja vahvistaviin kehäpäätelmiin, joissa päädytään perustelemaan asiaa vaikkapa geeneillä ilman, että se oikeastaan kertoo meille siitä asiasta sinänsä vielä yhtään mitään. ’Mieltymys perustuu geeneihin eikä makuun’ on aivan täysin nollapäätelmä, koska se ei kerro meille vielä mistään mitään, edellä mainituista syistä. Ihan yhtä järkevää olisi esittää, että ihmisten seksinharrastamisen perimmäinen ’syy’ ei ole se, että se tuntuu hyvältä, vaan että seksiä tarvitaan lasten hankkimiseen. Asia voi olla näin, mutta silti ei lasten hankkimiseen liittyvää seksiä tiedetään, ehkä jopa tieteelliseen tutkimukseen perustuen, harrastettaneen.
Kaikesta huolimatta nautin juuri perjantain aamukahvini aivan sujuvasti, johtui se sitten geeneistä tai sen mausta.
Tampereen yliopiston sosiologian emeritusprofessori Seppo Randell menehtyi Aamulehden muistokirjoituksen mukaan sunnuntaina 17.2.2019. Randell oli muuten hieman poissaoleva hahmo nuoremmalle tamperelaiselle sosiologille, paitsi Émile Durkheim -suomennostensa kautta. Durkheimia pidetään sosiologian oppiaineen perustajana, ja hän pitikin hallussaan ensimmäistä sosiologian oppituolia.
Mielestäni Randellin suomennokset eivät ole aivan vähäinen ansio, sillä niiden tyyli parhaimmillaan hipoo nerokkuutta, kuten myös ne tuovat, aivan kuten jutussa kerrotaan, tämän sosiologian klassikon meidän ulottuvillemme äidinkielellä. Akateemikko Erik Allardt päätyykin Durkheimin Sosiaalisesta työnjaosta -suomennoksen (1990 [1893]) alkusanoissa kehumaan Randellin ansioita tätä kautta hyvin merkityksellisiksi, ja suomennosten olevan ”suurteko”.
Mielestäni suomennostyötä arvostetaan aivan liian vähän akatemiassa. Tähän olen oppinut kiinnittämään huomiota oivallisten opettajieni opettua minulle käännösten arvo: ne tuovat konkreettisesti ja välittömästi suomenkielisen lukevan yleisön saataville sellaisia ajatuksia, joiden olemassaolosta ihmiset eivät muuten edes välttämättä tietäisi. Lisäksi kyseen ollessa Durkheimin kaltaisesta klassikosta, madaltaa suomennos teokseen tarttumiskynnystä huomattavasti, väitän. Ainakin itselläni se mahdollisti näihin klassikkoteksteihin paneutumisen jo hyvin varhaisessa opintojen vaiheessa. Lisäksi ne opettavat ajattelusta ja kielestä kääntäjälleen hämmästyttävän paljon.
Kiitos siis Seppo Randell, sosiologian professori, jonka kasvot näin ensimmäistä kertaa muistokirjoituksesta, mutta jonka kontribuutioon omalle ymmärrykselleni sosiologiasta hakee moni tutumpi hahmo vertaistaan.
Liitän tähän oheen yhden Randellin tyylinäytteen Durkheimin Itsemurha-teoksen (1985 [1897]) suomennoksesta:
”Niin kauan kuin tuottaja sai tuotantonsa kaupaksi vain välittömässä läheisyydessään, mahdollisen voiton rajallinen määrä ei liiemmin pystynyt kunnianhimoa ylikiihottamaan. Mutta miten nyt kun hän voi miltei olettaa, että hänen asiakkaanaan on koko maailma, voivat intohimot hyväksyä aikaisempaa rajallista tyytymistä tällaisten rajattomien tulevaisuudennäkymien edessä?
Tästä johtuu yhteiskunnan tässä osassa vallitseva käymistila, joka on sieltä laajentunut muualle. Siellä kriisin ja anomian tila on jatkuva ja niin sanoaksemme normaali. Asteikon yläpäästä alapäähän herää ahneus tietämättä, mihin oikeastaan kohdistuisi. Mikään ei voi sitä tyydyttää, sillä sen päämäärä on äärettömän kaukana sen takana, mitä se voi saavuttaa. Todellisuus tuntuu arvottomalta sen rinnalla, mitä kuumeiset houreet luulevat mahdolliseksi. Siksi se hylätään, mutta niin käy myös mahdollisen, kun siitä vuorostaan tulee todellista. Janotaan uutuuksia, outoja nautintoja, tuntemattomia aistimuksia, jotka menettävät kaiken viehätyksensä heti tultuaan tunnetuiksi. Tästedes kellään ei ole voimaa kestää pienintäkään vastoinkäymistä. Koko kuume laskee ja kaiken hälinän turhuus käy ilmeiseksi ja tajutaan, ettei kaikki tämä uusien aistimusten loputon määrä pystynyt muodostamaan onnellisuuden tulevaa perustaa, jonka varassa pystyisi elämään koettelemusten päivinä. Viisas ihminen, joka tietää miten nauttia saavutetuista tuloksista ilman että tarvitsisi jatkuvasti korvata niitä toisilla, löytää niistä vaikeuksien keskellä kiinnekohdan elämään. Mutta ihmisellä, joka on aina odottanut tulevaa, joka on kiinnittänyt katseensa tulevaisuuteen, ei ole menneisyydessä mitään mikä antaisi tukea nykyhetken vaikeuksissa, sillä menneisyys oli hänelle vain sarja kärsimättömästi läpäistyjä vaiheita. Hänet sokeutti juuri se, että hän koko ajan luuli varmasti myöhemmin löytävänsä onnen, jota hän siihen mennessä ei vielä ollut tavoittanut. Mutta näin hän pysähtyy matkallaan. Tästedes ei hänen takanaan eikä edessään ole mitään, mihin hän voisi kohdistaa huomionsa.”
( Émile Durkheim, Itsemurha (1985, Tammi), s. 307-308. Alkup. Le Suicide, étude de sociologie (1897), suom. Seppo Randell.)
Sanoma hehkuttaa, että ”ihmiset kokevat motivoivaksi tehdä työtä itselleen. Yrittäjä tienaa sitä enemmän, mitä enemmän tekee työtä.” Sama ajatus pätee erilaisissa uuden työn, tai ehkäpä uuden yrittäjyyden muodoissa, joita kutsutaan esimerkiksi nimellä alustatalous.
Marraskuun lopussa Ylioppilaslehti (22.11.2018) julkaisi artikkelinKannattaako yrittää? Startup-pöhinässä unohtuu, millaista yrittäjien arki todella on. Jutussa tarkastellaan laajemmin yksityisyrittäjiksi ryhtyneiden arkea ja toisaalta tuodaan esille, kuinka yksipuolisesti yrittäjyyttä Suomessa hehkutetaan, tuomatta esille yrittäjien karua arkea. Yrittäjyyttä tyrkytetään kaikille jo alakoulusta alkaen, sillä meillä on toisaalta lapsille suunnattua Yrityskylää, toisaalta yrittäjyyspropagandaa, jota jaetaan kymmenille tuhansille lukiolaisille.
Nyt olemme törmänneet jo hyvin erilaisiin käsityksiin yrittäjyydestä. Juha Sipilälle se on kansantaloutta kannatteleva sankarihahmo, yrityksen omistaja ja johtaja, mutta monille se tarkoittaa yksin yrittämistä ja alustatalouden ehdoilla toimimista perusduuneissa, kuten lehtien jakamista. Kaikkea tätä kuitenkin kutsutaan mutkattomasti yrittäjyydeksi, koska sen keskiössä katsotaan olevan itseohjautuvuus ja ahkeruuden palkitseminen. Tämän vuoksi yrittäjyyden ilosanomaa jaetaan koulutusjärjestelmän kautta kymmenille tuhansille nuorille. Ylioppilaslehti raportoi:
”Yrittäjyyden ilosanomasta pääsevät tänä syksyä nauttimaan muutkin kuin Slush-kävijät, sillä Kutsuvat sitä pöhinäksi [-kirjaa] jaetaan syksyn aikana kaikille lukion kakkosluokkalaisille – siis yli 30 000 nuorelle.”
Kyseinen pöhinä-kirja pitää sisällään menestyneiden yrittäjien tarinoita ja menestyksen hehkutusta, jonka toivotaan kannustavan nuoria yrittäjyyteen. Näitä yksinyrittäjä tarinoita ja Seuran raportoimaa Sanoma-tapausta yhdistää kuitenkin kuitenkin se, että työnantajalle kuuluvat vastuut on ulkoistettu yrittäjälle. Tässä kohtaa olemme hyvin erilaisen yksityisyrittäjyyden äärellä kuin mistä mainitussa pöhinä-kirjassa puhutaan. Eräs Ylioppilaslehteen haastateltu kuvaa tilannetta:
”Milena Huhta on huomannut olevansa isoille yritykselle mieluisaa työvoimaa.
”Tosi monet yritykset haluavat mieluummin, että laskutat, kuin että ne joutuisivat hoitamaan terveydenhuollon, eläkkeen, veroasiat”, Huhta sanoo.
Se ei toki haittaisi, jos toiminimiyrittäjille maksettavat summat olisivat riittävän suuria. Usein ne eivät ole, sillä itsenäisellä yrittäjällä on paljon kulueriä hoidettavanaan: sosiaalikulujen lisäksi on huolehdittava esimerkiksi työvälineistä ja työtiloista.
”Tuntuu, että pienten ihmisten silmään kustaan näiden juttujen kautta.”
Etenkin aloittelevalle freelancerille itsensä hinnoittelu voi tuntua vaikealta, eikä siinä pöhinäkirjallisuus auta.”
Tämä tiivistää yrittäjyyden yhden keskeisen puolen, eli sen, että ihmisestä pyritään tekemään markkinatalouden itseohjautuva yksikkö, joka on alusta loppuun vastuussa itsestään. Tähän itseohjautuvuuteen liitetään kaikki yrittäjyyden myönteiset ja velvoittavat puolet, kuten oman elämän sääntely ja vastuu omasta itsestä. Miljoonan vuodessa tienaavan kasvuyrittäjän on varmasti kiva tsempata opintolainaa maksavaa ja tonnin-pari kuussa tienaavaa yrittäjää, mutta monet asiaan liittyvät hehkutuksen ja todellisuuden väliin tippuvat karut tosiasiat jäävät helposti tarinassa kertomatta.
Yksi keskeinen kysymys koskee niitä riippuvuuksia, joiden varassa yksityisyrittäjät joutuvat toimimaan. Voidaan kysyä, mistä esimerkiksi sanomalehtiä jakelevien yrittäjien toimeentulo jäännöksettä tulee. Tietysti Sanomalta, jolla on mahdollisuus koska tahansa sanoa irti sopimukset yrittäjien kanssa ja olla ylipäätään ottamatta minkäänlaista vastuuta porukasta, joka pitää huolen sen tuotteiden jakelusta. Ainoa ero työntekijyyteen on näiden työnantajavelvoitteiden puuttuminen. Kannattaa olla tulematta kipeäksi.
On myös niin – kuten nyt vaikuttaa käyneen – että kaikille Sanoman jakelureiteille ei ole löytynyt riittävästi työntekijöitä. Tämä onkin keskeinen vapaiden markkinatalouden puolustajien argumentti: aina voi valita vapaa-ajan työn sijaan. Veikkaan kuitenkin että routa porsaan tavalla tai toisella kotiin ajaa, sillä jostain leipä on revittävä. Yksittäinen Sanoman jakelija on riippuvaisempi Sanomasta, kun Sanoma on kenestäkään yksittäisestä jakelijasta.
Toinen kiinnostava kysymys koskee työvoimaviranomaisen suhdetta tähän, eli kuinka aktiivimalli suhteutuu alustatalouteen ja muihin uuden yrittäjyyden muotoihin. Toistaiseksi lainsäädännön puitteissa ei yrittäjyyteen voi ihmisiä patistaa, mutta aktiivimallin aktiivisuusehdon voi kyllä yrittäjätoiminnalla täyttää. Nähtäväksi jää mihin suuntaan lainsäädäntö kehittyy tässä suhteessa, eli voiko jatkossa ’kannustaa’ ihmisiä yrittäjiksi tukien leikkaamisen uhalla.
Jos ylipäätään puhutaan työttömyydestä työvoimapolitiikan olosuhteissa, niin tämä luo erinomaisia mahdollisuuksia yrityksille kilpailuttaa työntekijöitä, joita kohtaan heillä ei ole yrittäjyyden tapauksessa mitään velvollisuuksia. Voikin pohtia, kuinka yrityksille kuuluvia kustannuksia ja riskejä vieritetään yrittäjien ja freelancereiden kontolle. Töitä saavat ne, jotka suostuvat niitä pienimmillä palkkiolla ottamaan. Pidemmällä tähtäimellä tämä on yksityisyrittäjän oman oksan sahaamista, mutta monilla aloilla heillä ei ole mahdollisuuksia kieltäytyä duuneista. Laajemmasta kuvasta kertookin, kuinka “Suomen Yrittäjien Yksinyrittäjäkyselyssä neljäsosa yksinyrittäjistä ilmoitti ansaitsevansa alle 1000 euroa kuukaudessa”.
Voi tietysti myös olla, että esimerkiksi Sanoma on kiristänyt ruuvia liikaa ja joutuu nyt tulemaan jossain määrin vastaan. Tarinan opetusta se ei muuta: monenlaista yrittäjyyshehkutusta ja jo alakoulussa alkavaa yrittäjäkasvatusta perustellaan ihmisen mahdollisuudella oman elämänsä hallintaan ja itsensä toteuttamiseen. Yrittäjäelämän riskeistä ja nurjasta puolesta puhutaan vähemmän. Yrittäjä ei ole vain ahkera sankarihahmo, jonka työ on puhtaan palkitsevaa koska ”se tehdään itselle”, vaan yrittäjä on yhä epätasaisempien yhteiskunnallisten suhteiden puitteissa toimiva yksikkö, jonka kontolle yhä suurempi osa talouden riskeistä halutaan sälyttää.
Yrittäjyydessä voi olla monia myönteisiä puolia ja usein kyse onkin ihmisten pyrkimyksestä tehdä itselleen mieluisaa työtä ja ansaita elantonsa. Yksipuolisessa yrittäjäpuheessa kuitenkin luodaan sankarimyyttiä jossa saman nimikkeen alle vedetään aivan liian paljon asioita. Tämä jättää erityisesti huomioimatta ne reaalimaailman riippuvuudet joiden varassa yksittäiset ihmiset joutuvat toimimaan.
Hieman kriittisemmin tarkastellen lisääntyvän yrittäjyyden voidaankin tulkita tarkoittavan yksipuolista yrittäjän riskin ja taloudellisen vastuun siirtoa jo muutenkin vahvassa asemassa olevalta työnantajaosapuolelta yksittäisistä duuneista riippuvaiselle yksityisyrittäjälle.
Ville LähdeBIOS-tutkimusyksiköstä kertoo tällä videolla millä tolalla maailma on vuonna 2018. Vaikka uutiset ovat huonoja, Villen toiveikas realismi työntää eteenpäin lamauttamisen sijaan.
Kolme kipukohtaa nykykehityksessä ovat:
1) energiankulutus lisääntyy ja
2) ilmastopäästöt kasvavat, jotka summaantuvat
3) luonnonvarojen kulutuksen jatkuvana kasvuna.
Koko maailman mittakaavassa tämä kehitys on tarkoittanut hyötyjen kasaantumista yhtäälle ja haittojen kasaantumista toisaalle. Lisääntyvät keskinäisriippuvuudet taas kasaantuvat kaikkialle.
Tästä seuraa, ettei kukaan ole näille vaikutuksille immuuni. ”Ei koske minua” -ajattelu ei koske enää ketään. Vaikutukset siis koskettavat meitä kaikkia, joten myös kaikkia tarvitaan, ja keskinäistä solidaarisuutta.
Nykykehitys ei voi jatkua. Mutta millä tavalla se loppuu?
Vastauksena ei voi olla poliittinen inhorealismi, vaan sen sijaan ainoastaan elävän planeettamme realiteetit ovat tärkeitä.
Olen tänään törmännyt pariinkin juttuun, jotka käsittelevät tieteen kentän ongelmia. Ensimmäinen julkaistiin politiikka.fi-verkkolehdessä ja se käsittelee tieteellistä sensuuria. Tässä kuvailtu ongelmakenttä on siis tieteen avoimuus ja mahdollisuus käsitellä vaikeitakin kysymyksiä ohi esimerkiksi niin sanotun poliittisen korrektiuden.
Jatkan tällä jutulla osittain vanhoja pohdintojani aiheesta, kuten myös muidenkin pohdintoja. Tsekkaile linkkejä.
Mistä tiedämme vaikuttaako tutkimus?
Jos jatkan suoraan viimeisimmästä ajatuksesta, niin se toimii oivana esimerkkinä ongelmasta itsestään. Tutkijan selkärankareaktio on nimittäin vastata tällaiseen kritiikkiin: mikä on ’oikea’ ja ’ei-oikea’ ongelma? Mikä on ongelma kenellekin? Miksi kuvitellaan, etteikö käsitteenmäärittely ja -pyörittely vastaisi lopulta ’oikeisiin’ ongelmiin? Nämä ovat aidosti vaikeita kysymyksiä, paljon vaikeampia kuin äkkiseltään vaikuttaa.
Jälkimmäisen tekstin vastaus kysymyksiin olisi, että tiedeyhteisö kirjoittelee toisilleen suljetuilla foorumeilla kielellä ja asioista, joista kukaan muu kuin juuri näitä täsmäkeskusteluja seuraava yleisö ei suuremmilta osin ymmärrä. Tähän tutkija voi vastata, että hänen tutkimuksensa viime kädessä vaikuttaa jollain tavalla. Vaikka tähän ajatukseen haluaisi suhtautua sympaattisesti, on väitteelle varmaankin yhtä vähän todistusaineistoa kuin väitteelle siitä, että tutkimus ei vaikuta.
Toinen probleemi on alan tungostuminen ja erityisesti kilpailun luomat paineet. Tieteen kentällä alkaa olla jo hyvin tiedossa, että tutkijoiden ongelmat – esimerkiksi mielenterveydessä – lisääntyvät jatkuvasti näiden olosuhteiden vuoksi. Tutkijoihin kohdistuvat paineet kasvavat jatkuvasti, varsinkin jos suunnittelee akateemista uraa ja haluaa saada yliopistosta työpaikan. Tällöin on paljon hyödyllisempää keskittyä saamaan juttuja lehdissä läpi ja hakemaan rahaa. Voidaan kuitenkin esittää, että tieteellisen määrän ja laadun välillä vallitsee jonkinlainen epäedullinen suhde, vaikka tätä suhdetta on vaikea osoittaa. Tämä onkin tyypillinen kritiikki akatemian sisällä: esimerkiksi rekrytointeja tehdessä tuijotetaan vain numeroita.
Sen lisäksi ettei tämäkään pidä aivan paikkaansa, on perusteltua kysyä, että millä periaatteella resurssit ja tehtävät sitten pitäisi jakaa. Paras lyhyen aikavälin ratkaisu nähdäkseni on – ja hieman tylsästi – sopiva määrä objektiivisia kriteerejä ja subjektiivista harkintaa:
Erilaisiin tehtäviin on lupa odottaa joitain meriittejä, joista on jäänyt jälki ansioluetteloon, mutta työyhteisön ja yliopiston pitäisi myös pystyä arvioimaan millainen henkilö halutaan töihin, ja ovatko ihmisen laadulliset ansiot mahdollisesti tärkeämpiä kuin määrälliset. Yksi laadullinen arviointiperuste voisi olla opetusansiot, joiden alikorostuneisuus nykyjärjestelmässä on jo ainakin omasta mielestäni haitallista. Laitos- tai yksikkötasolla pitäisi rekryissä katsoa sellaisella tavalla kokonaisuutta, että pitkäjänteinen ja laadukas opetus tulisi varmistetuksi.
Alakerrosten ongelma taas on ainakin Suomessa, että väkeä otetaan edelleen liikaa sisään jatko-opintoihin samalla, kun tutkijanaluille ei kerrota millaiseen peliin he ovat lähdössä. Näkemykseni mukaan portti pitäisi laittaa nimenomaan jatko-opiskelijoiden rekryvaiheeseen: sisäänottoa olisi pienennettävä edelleen ja ihmisille olisi kerrottava mihin he ovat ryhtymässä. Sisäänotettavien tohtorikoulutettavien määrän pitäisi olla jossain järkevässä suhteessa olemassaoleviin resursseihin.
Tieteen (esi)sensuuri
Tieteen ihanteisiin kuuluu avoimuus ja autonomia. Avoimuudella pyritään varmistamaan, ettei yleisesti hyväksytyt ajatukset tai käsitykset estäisi uuden ja toivottavasti paremman tiedon esiintuloa. Autonomian, eli omalakisuuden ja itsehallinnon tehtävä on varmistaa ettei tiedettä ohjailtaisi ulkoa päin ennaltamäärättyihin suuntiin. Kukaan tuskin vastustaa ajatuksia ideaaleina, mutta käytännön laita on jossain määrin toinen.
Tartun itselleni eniten tuttuun tapaukseen, eli keskusteluun suomalaisen taloustieteellisen lehden, Kansantaloudellisen aikakauskirjan (KAK) julkaisukäytännöistä. Politiikasta.fi-jutussa kerrotaan, että KAK:n päätoimittaja Antti Suvannon mukaan sellaisilla jutuilla jotka eivät tunnusta budjettirajoitetta olemassa olevaksi, ei ole mahdollisuutta tulla julkaistuksi lehdessä. Jos niin sanotun poliittisen korrektiuden rajat heijastelevat monin tavoin tieteen tekemisen eettisiä ja moraalisia rajoja, velvoite tunnustaa budjettirajoitteen olemassaolo tuo esille tieteenalalla opitun järjenkäytön muodon.
Taloustieteen määritelmä on tieteenalan edustajien itsensä mukaan jotakuinkin sellainen, että se käsittelee resurssien tehokasta käyttöä ja jakamista niukkuuden olosuhteissa. Budjettirajoite tietysti heijastelee olemassaolevaa niukkuutta, jolloin on pakko tehdä päätöksiä kuinka resursseja käytetään mahdollisimman tehokkaasti.
Ongelma ei ole välttämättä se, etteikö ajatuksessa olisi monin tavoin järkeä (vrt. yllämainittu akatemiassa vallitseva tilanne, jos kohta tehokkuuden määritelmä ajautuu jo tässä kohtaa ongelmiin), vaan se, että näistä käsitteellisistä reunaehdoista on tullut niin syvään juurtuneita ja kyseenalaistamattomia, ettei tieteenalan keskusteluun ole asiaa, jos niitä ei ole valmis noudattamaan. Nähdäkseni tämä heijastelee yleisempää (tieteenala)rajojen ylläpidon ongelmaa. Tiede etenee nimenomaan keskusteluina tiettyjen, tiukasti määriteltyjen rajojen sisällä.
Minulle on opetettu, että tieteentekeminen tarkoittaa kolmea koota: kirjallisuutta, kysymystä ja kontribuutiota: Käytännössä ensin opiskellaan joku tietty kirjallisuus, sitten mietitään mikä kivi siellä on jäänyt kääntämättä ja keksitään siihen liittyvä uusi kysymys, ja tämän jälkeen muotoillaan se niin, että se näyttäisi kontribuoivan juuri tähän keskusteluun. Tässä tulee kytkös aiempiin ongelmiin: jos tieteentekemistä ohjaa osallistuminen tieteen sisäisiin keskusteluihin, niin miten voimme vakuuttua siitä, ettei kytkös ’todellisuuteen’ katkea jossain kohtaa?
Lisäksi ongelma on keskusteluiden urautuneisuus. Konkreettisena esimerkkinä toimikoon oma – toivottavasti aivan kohta valmistuva – väitöskirjatyöni. Esitän väitöskirjassani hieman kärjistäen, että tällä hetkellä hyvin trendikäs teoria ei ainoastaan kierrätä kysymyksiä joita on käsitelty jo 100-150 vuotta sitten ja esittele niitä uusina löydöksinä, mutta myös että kyseisten kysymysten implikoimat ongelmat on myös käsitelty toisessa keskustelussa aikoja sitten. Tämä itsessään viestii kahdesta asiasta: yhä kilpailullisemmassa akatemiassa on yhä vähemmän aikaa tutustua siihen, kuinka ongelmakenttiä on käsitelty muualla kuin omassa erityiskeskustelussa, ja samalla kuitenkin samoja ongelmia käsittelevät erityiskeskustelut ovat alati erikoistuneempia ja tungostuneempia.
(Itse myös omalla työlläni ylläpidän ja jatkan tässä kirjoituksessa ensin mainittua ongelmaa: keskityn käsiteanalyysiin ja oman navan kaivamiseen sen sijaan, että pohtisin ’oikeita ratkaisuja oikeisiin ongelmiin’.)
Yksi ehdotettu ratkaisu tieteellisen tekemisen ongelmalliseen muotoon on, että keskustelun pitäisi olla argumenttivetoista, eikä vaikkapa tunnustuksellista tieteenalan omille esioletuksille. Tätähän Politiikka-lehden päätoimittajat tarkoittavat edellä linkatussa jutussa sanomalla, että ”[t]iede ei myöskään ole demokraattista siinä mielessä, että suurempi ja äänekkäämpi, omasta mielestään hyvää tarkoittava joukko olisi välttämättä oikeassa.”
Tämä on kuitenkin taas kerran helpommin sanottu kuin tehty, koska jos kerta ihmisten oma ymmärrys pätevien argumenttien kriteereistä on muodostunut oman tieteenalan koulutuksen käytännöissä, voi toiselta tieteenalalta tulevilla argumenteilla olla vaikea vakuuttaa omaan tieteenalaan kohdistuvaa kritiikkiä. Lisäksi, eksponentiaalisesti kasvavasta tieteellisten julkaisujen määrästä voi päätellä, että luultavasti lähestulkoon jokaiseen omassa argumentissa esitettyyn yksittäiseen asiaan voidaan tarttua, eli on siis luvallista olettaa, että siitä on käyty huomattava määrä erityiskeskustelua. Tämä ei helpota ’argumenttipohjaista’ keskustelua; ei yksinkertaisesti ole mahdollista arvioida jollain universaalilla mittatikulla argumenttien ’hyvyyttä’, vaikka siihen olisikin hyvä pyrkiä.
Lopuksi
Tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja avoimuutta pyritään lisäämään tällä hetkellä, ainakin Suomessa, ja niistä käydään keskustelua. Keskeinen kritiikki vaikuttavuuden lisäämistä kohtaan on se, että se tulee ylhäältä päin. Tällöin jo valmiiksi raskaita rakenteita raskautetaan lisää vaatimuksilla, jotka eivät ota huomioon tutkimustyön valmiita paineita. Tämän vuoksi tieteentekijöille pitäisi itselleen luoda paineita vähentäviä kannustimia pohtia tätä kysymystä ja toimia sen mukaisesti.
Lisäksi, pidämmelle ehtineiden tutkijoiden rekryissä olisi käytettävä enemmän subjektiivista arviointia niin, että toisaalta opetusurien tekeminen mahdollistuisi, ja toisaalta ettei yksittäisen julkaisun maailmalle saattamiseen olisi niin julmettu kiire. Jatko-opiskelijoiden sisäänottomääriä on tietääkseni hieman pienennetty, mutta tälläkään hetkellä ne eivät ole missään järkevässä suhteessa olemassa oleviin resursseihin.
Yksi yleisempi ratkaisu resurssi- ja paineongelmiin voisi olla sama kuin moniin muihinkin nykyisiin ongelmiin: kaikkea vähemmän. Kannustusta tähän tuskin saamme ylemmiltä, päättäviltä tahoilta ainakaan aivan lähitulevaisuudessa. Tämän vuoksi niiltä osin kun ratkaisulle on kannatusta, on tiedeyhteisön itse tartuttava toimettomuuteen.
Avoimen tieteen ja tieteenalarajojen välillä käytävä keskustelu on ehkä kaikkein vaikein pala. Yksi asia joka pitäisi pystyä ottamaan huomioon on, että myös tieteen kentällä käydään voimakasta intressikamppailua. Niin tieteenalojen sisällä kuin välillä kamppaillaan resursseista, mutta myös vaikutusvallasta ja näin ollen tieteenalan olemassaolon oikeutuksesta. Yhden alan tutkijoilla on voimakkaita kannustimia olla laskematta toisen alan tutkijoita kentälle. Mitä taas puhtaasti tieteellisten argumenttien arviointiin tulee, niin siihen ei liene muita ratkaisuja kuin (itse)kriittinen keskustelu ja aktiivinen toisen argumenttien ymmärtämisen opettelu.
Karl Marx täytti 200 vuotta toukokuun 5. päivä. Maailman ehkä arvostetuin tiedelehti Nature totesi hiljattain Marxin olevan länsimaiden koko historian vaikutusvaltaisin tutkija. Parta-Kalle, tuo kiukkuinen kapitalismin kriitikko, porvareiden pilkkaaja ja väsymätön vallankumouksellinen onkin jättänyt pysyvän sormenjälkensä maailmanhistoriaan, ollen yksi kiistellyimpiä ja vaikuttavimpia ajattelijoita ikinä.
Nyt kilvan kysytään, onko Marxin ajattelulla enää muuta kuin oppihistoriallinen merkitys. Onko Marx siis reliikki, vai edelleen käyttökelpoinen ja vaikuttava ajattelija? Aihetta pohdittiin Marxin synttäreillä esimerkiksi Tampereella (kts. tämä ja tämä).
Nostan esille joitain Marxin perusasioita, jotka ovat samalla kiistellyimpiä, mutta toisaalta kiinnostavimpia. En ole Marx-eksegeetikko, enkä edes asiantuntija, mutta koenkin, että hänen ajatteluaan pitäisi koetella suhteessa nykyaikaan ja käyttää oman ajattelun polttoaineena.
Kommunistisen manifestin poliittinen kapitalismianalyysi
Kommunistisen manifestin katsotaan usein edustavan niin sanottua determinististä historiakäsitystä. Yksinkertaistaen tämä tarkoittaa, että Marxin katsotaan pitäneen kapitalismin kaatumista omaan mahdottomuuteensa itsestäänselvyytenä – kapitalismi siis kaatuisi omiin ristiriitoihinsa väistämättä.
Manifestin 150-juhlavuonna 1998, politiikan tutkija, filosofi Mikko Lahtinen kirjoitti Manifestia käsittelevän tekstin Kommunistinen manifesti kontekstissaan, jossa hän katsoi manifestin kuitenkin olevan kutsu toimintaan:
Manifestin päättää kuuluisa huudahdus: ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!” (Marx ja Engels 1998, 77). Kuten tiedetään, proletaarit eivät olleet liittyneet yhteen, eikä proletariaatti ollut yhdessäkään maassa yhteiskunnallisesti, saati poliittisesti yhtenäinen luokka. Tietenkin Marx oli tästä tietoinen. Mitä mieltä moisessa kehotuksessa olisi edes ollut, jos se olisi vain kuuluttanut jo toteutunutta asiantilaa? Huudahdus kehottaakin tekoihin. Se ilmoittaa, mitä on tehtävä, mikäli proletaarit aikovat ottaa vallan ja voittaa kurjistumisen ja alistamisen vahvoina vaikuttavat tendenssit.
Manifesti on myös manifesti, toimintajulistus! Sen huuhdahdus ”suuntautuu” olemassa olevasta, hajanaisuuden ja kurjistumisen leimaamasta tilanteesta kohti tulevaisuutta. Manifestina teos ei kuitenkaan näe tulevaisuutta evolutionaarisena, deterministisenä tai teleologisena prosessina, tulevaisuuden fait accomplina, vaan taisteluhaasteena, johon proletariaatin on itseorganisoitumisen teollaan – les faits! – vastattava. Kuten Hobsbawmkin[*] johdantonsa lopussa toteaa, Marx ei pitänyt proletariaatin voittoa itsestäänselvyyteenä, vaan vain yhtenä mahdollisuutena […]. (Lahtinen 1998.)
[*] Vuonna 1998 julkaistun Manifestin suomennoksen alussa julkaistiin historioitsija Eric Hobsbawmin esipuhe.
Manifesti piti sisällään myös terävän tilanneanalyysin, josta voi löytää paljon näkemystä nykypäivän kapitalismin ymmärtämiseen. Se antaa vaikuttavan kuvauksen siitä, millaisten voimien alaisuuteen yhteiskunnat alistavat itsensä ottamalla kapitalistisen tuotantotavan käyttöön. Manifestissa ehkä kiinnostavinta mielestäni onkin näkemys kapitalismista hallitsemattomana voimana: se on voima, jota ihmiset eivät pysty hallitsemaan kerran sen päästyä valloilleen, eivät edes ne, jotka sen kehityksestä eniten hyötyvät.
Tässä tiivistyy jotain olennaista. Kapitalistinen kasvupakko on tuonut meille suunnattoman – kylläkin myös suunnattoman epätasaisesti jakautuneen – vaurauden, mutta sen ohessa erilaisia kriisejä toisensa perään. Se on voima, jonka historiallinen muutos yhteiskunnallisissa suhteissa tuottaa, eli työn, tuotannon sekä omistuksen organisoinnissa, eikä se ole enää sen jälkeen kunnolla kenenkään hallinnassa.
Mikko Lahtista seuraten voisikin sanoa, että Marxin poliittisuus näkyy siinä, ettei hän näe kapitalismista sinänsä seuraavan suurille ihmisjoukoille kun alistetun aseman yhteiskunnallisessa tuotannossa: palkkatyöläisenä, jolla ei ole kuin työvoimansa myytävänä. Näin ollen kaikki mitä työläiset haluavat saavuttaa, on heidän saavutettava itse. Kapitalismin kahlitsematon kasvupakko tulee vaatimaan aina työvoiman alistamista ja viimekätisen vastuun kantamista järjestelmän aiheuttamista kriiseistä. Ainoa tapa reagoida tähän ja pyrkiä muutokseen on järjestäytyminen.
Pääoman tieteellinen kapitalismianalyysi
Pääoma on Marxin päätyö. Siinä hän kuvailee ja selittää niitä vaikuttavia voimia, joiden mukaan kapitalistinen tuotantotapa toimii. Tästä eteenpäin viittaan Pääoman ensimmäiseen osaan puhuessani Pääomasta, ellen toisin mainitse.
Työ ja sen arvo
Pääoman yksi eniten ihmisiä pohdituttaneita kysymyksiä koskee työarvoteoriaa. Keskeistä työarvoteoriassa on, että siinä katsotaan ainoastaan ihmistyön olevan kykeneväistä luomaan taloudellista arvoa. Marxin mukaan yhteiskunnallinen kokonaistyöaika on viime kädessä se, joka määrää kapitalistisissa yhteiskunnissa tuotettujen tavaroiden arvon, ja näin ollen myös hinnat, vaikka hinnat saattavat monista syistä heitellä rajusti työarvojen ympärillä.
Tämä objektiivinen arvoteoria on vastakkainen nykyään vallalla olevalle taloustieteen niin sanotulle subjektiiviselle arvoteorialle, jossa arvon (tai oikeastaan hinnan, koska em. teoriassa ei tehdä eroa arvon ja hinnan välille) katsotaan muodostuvan viime kädessä yksittäisten ihmisten henkilökohtaisista, subjektiivisista arvostuksista, eli (raja)hyötykokemuksista. Vaikka työarvoteoriasta olisi mitä mieltä tahansa, tuo teorioiden vertaaminen esille sen, kuinka vahvoihin oletuksiin tämän abstraktiotason kysymyksissä joutuu luottamaan tehtäessä päätelmiä yhteiskunnallisen tason kokonaisuuksista.
Yksi tapa pohtia työarvoteoriaa on katsoa, mihin kysymykseen Marx yritti sillä vastata. Jos kaikilla markkinoilla olevilla tavaroilla on jotain käyttöarvoa, eli niillä voidaan tyydyttää jotain inhimillistä tarvetta, niin kuinka me voimme viime kädessä tietää missä suhteessa niitä voi vaihtaa keskenään? Tavarathan suhteutuvat toisiinsa, eli niillä on käyttöarvon lisäksi vaihtoarvo (jonka ilmaus raha on), mutta kuinka ihmiset tietävät mikä niiden arvo on? Tietääksemme tavaroiden arvon, pitää niillä olla joku yhdistävä tekijä, koska muuten meillä ei olisi aavistustakaan millä tavalla kännykkä suhteutuu arvoltaan talvitakkiin. Marx katsoi, että ihmistyö on kaikkia markkinoilla vaihdettavia tavaroita yhdistävä tekijä. Kaikkien tavaroiden tuottamiseksi on tehty lopulta ihmistyötä.
Markkinat ovat monimutkaistuneet Marxin ajoista, rahaa ei enää sidota kultakantaan, ja koneet tekevät enemmän töitä kuin koskaan, mutta edelleen ihmisten pitää käydä töissä, rakentaa koneet ja saada palkkaa jolla tavarat ostetaan markkinoilta. Jos ihmistyötä ei enää tehtäisi, kenelle maksettaisiin palkka jolla markkinoilla olevat tavarat saataisiin kaupaksi?
Voiton suhdeluku
Tästä syntyy hieman mutkikkaampi ajatuskulku, jonka käsittelyä Marx ei rajoittanut Pääomaan. Marxin kriisiteorian kannalta olennainen on hänen ajatuksensa niin sanotusta voiton suhdeluvun laskutendenssin laista. Esimerkiksi Pääomaa edeltävän Grundrissen toisessa osassa hän sanoo tämän olevan ”kaikilta kannoilta modernin poliittisen taloustieteen tärkein laki ja kaikkein oleellisin vaikeimpien suhteiden ymmärtämiselle” (Marx 1986, 218).
Voiton suhdeluvun laskutendenssillä viitataan kehitykseen, jossa tuottajat ovat pakotettuja kilpailemaan toisiaan vastaan, siinä missä myös työläisten vaatimuksia vastaan. Tälla moninaisella markkinakilpailulla on taipumus – ainakin pidemmällä aikavälillä – alentaa tavaratuotannosta saatavia voittoja, ellei tuotanto-olosuhteissa aiheudu muutoksia.
Kapitalistinen markkina on kilpailuareena, jossa tuottajat kilpailevat investoinneista, jotka taas riippuvat investoinneille maksettavista voitoista. Toisaalta kilpaillaan myös toisia tuottajia vastaan markkinoilla hinnoilla, koska markkinoille tuotettavat tavarat pitää saada kaupaksi. Samalla työläiset haluavat parempia palkkoja, jotka taas potentiaalisesti pienentävät voittoja ja nostavat hintoja. Tuottajien pitää siis pystyä samaan aikaan laskemaan tuotteiden hintoja pysyäkseen markkinakilpailussa mukana, ja maksamaan parempia voittoja kuin muut tuottajat saadakseen investointeja. Toisaalta, voitot ovat riippuvaisia siitä, että tuotteet saadaan markkinoilla kaupaksi, jolloin työläisten pitäisi pystyä ostamaan ne työstä saaduilla palkoilla, joihin taas tuottajien on kajottava hallitakseen hintoja, joilla he jälleen joutuvat markkinoilla kilpailemaan.
Kinkkinen tilanne, joka yksinkertaistaen pyrkii selittämään, miksi järjestelmällä on tapana ajautua kriiseihin, ja toisaalta, millaisia keskinäisriippuvuuksia kilpailullisilla markkinoilla syntyy. Nämä ovat niitä kilpailullisia suhteita, jotka eivät ole kenenkään yksittäisen ihmisen, ei sen enempää työläisen kuin kapitalistinkaan hallinnassa.
Marxin teorian mukaan markkinakilpailu ei olekaan pelkkä siunaus joka alentaa kuluttajien hintoja, vaan sen ympärille muodostuu kaikkein keskeisimpiä kapitalismin dynamiikkoja. Tätä on tutkittu paljon ja kyseiseen ajatukseen osaltaan nojaa yksi viime aikojen kapitalismin tutkimuksen pääteoksia, Anwar ShaikhinCapitalism (2016), jonka pohjalta löytyy myös suomenkielisiä blogikirjoituksia.
Shaikh kutsuukin kirjassaan kapitalistista kilpailua todelliseksi kilpailuksi täydellisen kilpailun sijaan, joka on taas modernin taloustieteen käsite markkinakilpailulle. Tässä mielessä Marxin kapitalismiteoria eroaa taloustieteen markkinateoriasta kuin yö päivästä (tai sota baletista, kuten Shaikh asian ilmaisee). Kapitalistisilla markkinoilla vallitsee jatkuva todellinen kilpailu, jossa voittojen saamiseksi ei kaihdeta keinoja. Yhtäällä se ajaa talouksia kriiseihin, yrityksiä nurin ja ihmisiä työttömyyteen, siinä missä se kasaa pääomia toisaalle. Kapitalismi ei siis ole Marxin teorian mukaan lähtökohtaisesti tasapainossa tai tasapainohakuista, vaikka markkinakilpailulla onkin hintoja tasaavaa vaikutusta.
Taloustieteen markkinateoria lähtee liikkeelle tasa-arvoisista lähtökohdista eri talouden toimijoiden kesken. Yksityisten toimijoiden markkinatoiminta pitää taloudelliset suhteet tasapainossa – ellei niitä häiritä – eikä siihen sisälly mitään kriisitendenssiä tai epäjärjestyshakuisuutta. Subjektiivisessa arvoteoriassa myös ajatellaan, että tavarat tuotetaan lähtökohtaisesti vastaamaan ihmisten kysyntää. Marxin teorian mukaan kapitalismissa tavarat tuotetaan kiertoa varten, koska talouden pitää jatkuvasti kasvaa voittojen takia. Jos kiertoon ei saada tuotettua riittävästi tavaraa ja ihmisillä ei ole varaa ostaa niitä, tuotanto supistuu ja seurauksena on laskukierteitä, työttömyyttä ja kriisejä. Kapitalismi ei voi elää ilman jatkuvaa kasvua.
Tavarafetisismi
Kuten sanottua, tavaroita on markkinoilla vain, jotta niillä voitaisiin tuottaa voittoa. Oleellista Marxin niin sanotun tavarafetisismi-käsitteen näkökulmasta on, ettei kapitalistinen logiikka avaudu paljaalle silmälle: ihminen ei siis voi havaita jokapäiväisessä toiminnassaan sitä, millainen logiikka tavarantuotantoa ohjaa, vaan arkisten käytäntöjen näkökulmasta markkinoilla vallitsee ainoastaan kysynnän ja tarjonnan laki. Otetaan siis vielä yksi teoreettinen askel ja tarkastellaan mitä Marx jotakuinkin käsitteellään tarkoitti.
Filosofisesti ilmaistuna fetisismillä tarkoitetaan sitä, että sekoitetaan suhde ja olio toisiinsa. Ajatuksella siis viitataan siihen, että oliolla jota ei ole sinänsä olemassa, vaikuttaa esimerkiksi arkielämän näkökulmasta olevan jotain ominaisuuksia itsessään. Vaikka pystymme havaitsemaan arkielämän käytännöissä, että kaupasta saamme tietyllä rahalla jotain, jonka taas olemme vaikkapa työmarkkinoilta omalla työllämme ansainneet, eivät nämä havainnot kerro meille siitä vielä paljoakaan, millä tavalla tuotanto todellisuudessa organisoidaan. (Ohimennen mainiten, tällä fetissiin rinnastuvalla sanalla ei ole paljoakaan tekemistä sen merkityksen kanssa, joka sillä nykykielessä on.)
Rahaa voidaan käyttää esimerkkinä fetisoitumisesta: se peittää oliona oman yhteiskunnallisen luonteensa ja siinä ilmenevät suhteet, jotka kuitenkin alkavat arkielämässä näyttäytyä sen ominaisuuksina. Rahalla ei kuitenkaan ole mitään ominaisuuksia, kyse on yhteiskunnallisista suhteista. Tavarafetisismi tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että vaikka tavaratuotantoa tyypillisesti tarkastellaan rahan kautta, ei raha sinänsä paljasta sen yhteiskunnallisesta luonteesta paljoakaan – rahan tuijottaminen paljastaa yhteiskunnallisen tuotannon organisoinnin periaatteista suunnilleen yhtä vähän kuin esineen tiputteleminen lattialle kertoo meille painovoimalain toiminnasta (Marx käyttää painovoimaa esimerkkinä yhteiskunnallisten suhteiden luonteesta Pääomassa).
Palataan puhtaisiin yksilöiden kulutusvalintoihin ja niiden taloutta ohjaavaan vaikutukseen. Tavarafetisismin näkökulmasta tämä on huokutteleva selitys siksi, että arkikokemus vahvistaa sen. Näin maailma todella näyttäisi pyörivän! Mutta arjen kokemukset eivät pääse käsiksi erilaisiin suhteisiin, instituutioihin ja niiden logiikoihin, kuten rahan luomiseen, tuotantoa ohjaavan kirjanpidon mekanismeihin, tuotannon organisointia koskevaan lainsäädäntöön ja muihin sopimuksiin. Voimme tehdä joitain päätelmiä välittömästi havaittavista ilmiöistä, mutta niiden taustalla vaikuttavien syiden ymmärtämiseksi tarvitsemme aina selitysvoimaista teoriaa.
Kuten eräs ystäväni asian ilmaisi, fetisismin seurauksena ihmiset esineellistyvät ja esineet inhimillistyvät. Tavaratuotannon logiikan lävistäessä yhteiskunnan eri osa-alueita inhimillistä toimintaa aletaan tarkastella kasvavassa määrin rahanlaskennan periaattein. Kuten olen joskus aiemminkin pyrkinyt tuomaan esille, antaa Marx paljon eväitä pohtia niitä monimutkaisia, subjektiivisiin ja objektiivisiin arvoihin liittyviä kysymyksiä, jotka ottavat arkielämän näkökulmasta usein ristiriitaisen ja vaikeasti tulkittavan, fetisoituneen ilmiasun.
Lopuksi
Manifesti ja Pääoma ovat molemmat poliittisia ja tieteellisiä töitä. Niiden analyysin johtopäätöksistä seuraa, että ihmisten täytyy itse aktiivisesti tuottaa oma, parempi tulevaisuutensa. Historia ei ole omalakinen moottori, joka tekisi työn ihmisten puolesta, vaan ihmisten pitää toimia yhdessä sellasia itse luomiaan voimia vastaan, joita he eivät voi täysin suoraan havaita.
Marxin ajattelun vahvuus on sen historiallisuudessa, näkemyksessä, jonka mukaan ihmiset luovat oman maailmansa. Ei ole olemassa ikuisia ihmiselämää koskevia koskevia lakeja, vaan ainoastaan ihmisten tuottamia, ylläpitämiä ja muuttamia olosuhteita, jotka muuttuvat usein toisilleen vastakkaisten intressien kohtaamisten, eli ristiriitojen seurauksena. Siksi myös Marx oli lähtökohtaisesti poliittinen: hän ymmärsi että vallitsevia olosuhteita voi muuttaa vain aktiivisella toiminnalla, eli tarttumalla ristiriitoihin ja tilaisuuksiin. Ihmisten on otettava historiansa omiin käsiinsä.
Tiedekustantamo Terra Cognita on julkaissut kiintoisan suomennoksen Matikkatuhoaseetja postannut sitä mainostavan videon Facebookiin: LINKKI
En tunne algoritmeja, mutta jos se on ”yksityiskohtainen kuvaus tai ohje siitä, miten tehtävä tai prosessi suoritetaan” (Wikipedia), niin sitä koskee varmasti Face-linkissä Cathy O’Neilin esilletuoma ongelma: ne sisältävät koodiin piilotettuja asenteita ja mielipiteitä, koska kuvaus tai ohje on aina inhimillinen konstruktio.
Ei ole myöskään itsestäänselvää, että algoritmien laatijat itse tiedostavat tätä, koska mielipiteet voivat siirtyä koodeihin vaikkapa ns. luonnollistuneina asenteina (esim. ”pojat ovat poikia ja tykkäävät peuhata tekniikan kanssa”).
Itse asiassa vastaavan ongelman kanssa voisikin pohtia myös yhteiskuntateoriaa. Usein neutraalina näyttäytyvä teoria pitää vastaavalla tavalla ’koodattuja’ mielipiteitä sisällään. Yhteiskuntatieteilijät ajattelevat paikoin pystyvänsä tulkitsemaan yhteiskunnallisia olosuhteita objektiivisesti. Tässä kohtaa tehdään useimmiten joko oletus historiattomuudesta tai joudutaan kuvittelemaan joku ’neutraali’ aloitustilanne (tasapaino), johon suhteessa vinoumat määritellään poikkeuksiksi. Näin ollen tullaan luoneeksi tulkintakehikko, jossa data filtteröidään ’algoritmin’ läpi, joka implikoi todellisuuskuvaa, jollaista ei inhimillisestä maailmasta välttämättä löydy.
Kaikki eivät pidä tätä ongelmana, mutta entä jos todellisuus onkin perustavalla tavalla epätasapainoinen? Tällöin myös datan tulkinnan tulokset – ainakin hyvin suurella todennäköisyydellä – implikoivat todellisuuskuvaa, joka on harhainen.
Koneellisella algoritmilla (jos tämä on millään tavalla järkevä ilmaus) tietysti ratkaistaan aivan erilaisia ongelmia, mutta kiinnostavaa tässä on se, että elämme aikaa jossa kuvitelma neutraaliudesta saa vahvistusta numeroista ja teknologia-analogioista. Mitä pidemmälle joku ongelmanratkaisu-mekanismi on teknologisoitu, sitä neutraalimpana se näyttäytyy, koska koneella tai numeroillahan ei ole mielipiteitä, vaikka niiden takana olevalla ihmisellä niitä varmasti on.
Joku sanoo tähän luultavasti, että tämä osataan ottaa huomioon, mutta herättää tämä silti hieman epäilyksiä, koska ainakaan itse en ole yhteiskuntateorian suhteen saanut tähän koskaan kovin tyydyttäviä vastauksia, plus että luonnollistuneet asenteet eivät välttämättä ole tiedostettuja asenteita.
En ole lukenut Matikkatuhoaseita, mutta tulin tässä kuitenkin mainostaneeksi sitä. En ota vastuuta kirjan sisällön ja blogaukseni mahdollisista ristiriidoista.
Yhteiskunta ylittää arkiymmärryksen, väitämme Tere Vadénin kanssa.
Kirjoiteltiin Teren kanssa toisaalta hieman omavaraiselämiseen, toisaalta arkiymmärrykseen liittyvistä teemoista juuri ilmestyneeseen Kulttuurintutkimus-lehteen. Aikalainen julkaisi jutun pohjalta raapustetun kolumnin, jossa yritän tiivistää joitain pääpointteja, joskin vielä aika vajavaisesti.
Yhden Helsingin Sanomien keskusteluaineiston pohjalta voidaan päätellä, että ihmisten mielikuvat koskien sitä, mikä on (poliittisesti) mahdollista määräytyy hyvin välittömien (aisti)kokemusten perusteella. Etupäässä raha eri muodoissaan tarjoaa välineen ylittää tämä välitön havaintokyky, mutta pääsääntöisesti isojenkin asioiden arvioinnissa ollaan kiinni arjen kokemuksissa.
Itse ajattelen jotenkin niin, että usein tutkijat katsovat politiikassa ja muussakin maailman muuttamisessa olevan kyse valistusprojektista: kun saamme parempaa tietoa maailmasta, niin ihmiset sitten mukautuvat siihen ja alkavat tekemään niin yksityisessä elämässä kuin politiikassa parempia päätöksiä. Mielestäni tämä meidän juttu (kuten myös oma intuitioni asiasta) antaa vähemmän rohkaisevia tuloksia asiasta.
Ihmiset tuntuisivat olevan kovasti kiinni totutussa ja sellaisissa ajatusmalleissa, jotka nimenomaan tekevät heille järkeä arkielämän käytäntöjen näkökulmasta. Niiden ylittäminen on vaikeaa ja herättää myös voimakkaita moraalisia tuntemuksia. Sitten kun vielä kaikista mahdollisista asioista nimenomaan – mutta varsin ymmärrettävästi – raha vaikuttaisi olevan se ankkuri, jolla mikään välittömän kokemuksen ylittävä voidaan yhdistää johonkin abstraktiin mahdolliseen maailmaan, avaa tämä entisestään ongelmia. Asioita ei nähdä ihmisten välisinä suhteina, vaan taloudellisina suhteina, jotka määrittelevät sen mikä on mahdollista.
Kyseessä on monessa mielessä hyvin aloitteenomainen tutkimus, jota mielellään jatkaisi vähän pidemmälle ja vankemmilla aineistoilla, mutta ongelma on ollut aineistojen löytäminen. Otamme Teren kanssa kaikki ideat ja vinkit kiitollisina vastaan siitä, kuinka tästä eteenpäin.
Rötösherranen 