Maailman tola vuonna 2018

Ville Lähde BIOS-tutkimusyksiköstä kertoo tällä videolla millä tolalla maailma on vuonna 2018. Vaikka uutiset ovat huonoja, Villen toiveikas realismi työntää eteenpäin lamauttamisen sijaan.

Kolme kipukohtaa nykykehityksessä ovat:

1) energiankulutus lisääntyy ja
2) ilmastopäästöt kasvavat, jotka summaantuvat
3) luonnonvarojen kulutuksen jatkuvana kasvuna.

Koko maailman mittakaavassa tämä kehitys on tarkoittanut hyötyjen kasaantumista yhtäälle ja haittojen kasaantumista toisaalle. Lisääntyvät keskinäisriippuvuudet taas kasaantuvat kaikkialle.

Tästä seuraa, ettei kukaan ole näille vaikutuksille immuuni. ”Ei koske minua” -ajattelu ei koske enää ketään. Vaikutukset siis koskettavat meitä kaikkia, joten myös kaikkia tarvitaan, ja keskinäistä solidaarisuutta.

Nykykehitys ei voi jatkua. Mutta millä tavalla se loppuu?

Vastauksena ei voi olla poliittinen inhorealismi, vaan sen sijaan ainoastaan elävän planeettamme realiteetit ovat tärkeitä.

Kiitos BIOS!

Mainokset

Tieteen kentän kasaantuvat ongelmat

...glowing pig
Jamen Vaughan: … glowing pig! (Creative Commons -lisenssi)

Olen tänään törmännyt pariinkin juttuun, jotka käsittelevät tieteen kentän ongelmia. Ensimmäinen julkaistiin politiikka.fi-verkkolehdessä ja se käsittelee tieteellistä sensuuria. Tässä kuvailtu ongelmakenttä on siis tieteen avoimuus ja mahdollisuus käsitellä vaikeitakin kysymyksiä ohi esimerkiksi niin sanotun poliittisen korrektiuden.

Toinen, The Guardianin juttu ottaa (jälleen) kantaa jo tohtorikoulutuksessa alkaviin ja uran mittaan syveneviin ongelmiin, alan tungostuneisuuteen ja tieteen tekemisen yleiseen mielekkyyteen. Tässä keskeiset ongelmat ovat tutkijoihin kohdistetut kilpailulliset paineet (suhteellisesti) niukkenevien resurssien olosuhteissa ja kasvava turhautuneisuus siitä, kuinka tieteen tekeminen palvelee enimmäkseen tiedeyhteisön oman myllyn pyörittämistä. Tämä ilmenee esimerkiksi niin, että on paljon hyödyllisempää julkaista loputonta käsiteanalyysiä ja -määrittelyä sen sijaan, että etsittäisiin oikeita ratkaisuja oikeisiin ongelmiin.

Jatkan tällä jutulla osittain vanhoja pohdintojani aiheesta, kuten myös muidenkin pohdintoja. Tsekkaile linkkejä.

Mistä tiedämme vaikuttaako tutkimus?

Jos jatkan suoraan viimeisimmästä ajatuksesta, niin se toimii oivana esimerkkinä ongelmasta itsestään. Tutkijan selkärankareaktio on nimittäin vastata tällaiseen kritiikkiin: mikä on ’oikea’ ja ’ei-oikea’ ongelma? Mikä on ongelma kenellekin? Miksi kuvitellaan, etteikö käsitteenmäärittely ja -pyörittely vastaisi lopulta ’oikeisiin’ ongelmiin? Nämä ovat aidosti vaikeita kysymyksiä, paljon vaikeampia kuin äkkiseltään vaikuttaa.

Jälkimmäisen tekstin vastaus kysymyksiin olisi, että tiedeyhteisö kirjoittelee toisilleen suljetuilla foorumeilla kielellä ja asioista, joista kukaan muu kuin juuri näitä täsmäkeskusteluja seuraava yleisö ei suuremmilta osin ymmärrä. Tähän tutkija voi vastata, että hänen tutkimuksensa viime kädessä vaikuttaa jollain tavalla. Vaikka tähän ajatukseen haluaisi suhtautua sympaattisesti, on väitteelle varmaankin yhtä vähän todistusaineistoa kuin väitteelle siitä, että tutkimus ei vaikuta.

Yksi ongelma nähdäkseni onkin, ettei kukaan oikeastaan tiedä millä tavoin ja kuinka paljon sillä massiivisella ja jatkuvasti kasvavalla määrällä tutkimusta jota maailmassa tehdään, on vaikutusta yhtään mihinkään. Voimme vain toivoa ja luottaa, että tieteen tekeminen vaikuttaa. Jonkinlainen alustava ratkaisuehdotus tilanteeseen lienee, että toiminnan kannustimien pitäisi muuttua suuntaan joka ohjaisi tieteentekijöitä itseään pohtimaan kysymystä, ja toimimaan sen mukaisesti. Ehkä joitain indikaattoreitakin voisi luoda, mutta tässä on vaarana uusi akateeminen sylttytehdas.

Huipulla tuulee, alakerrassa on tungosta

Toinen probleemi on alan tungostuminen ja erityisesti kilpailun luomat paineet. Tieteen kentällä alkaa olla jo hyvin tiedossa, että tutkijoiden ongelmat – esimerkiksi mielenterveydessä – lisääntyvät jatkuvasti näiden olosuhteiden vuoksi. Tutkijoihin kohdistuvat paineet kasvavat jatkuvasti, varsinkin jos suunnittelee akateemista uraa ja haluaa saada yliopistosta työpaikan. Tällöin on paljon hyödyllisempää keskittyä saamaan juttuja lehdissä läpi ja hakemaan rahaa. Voidaan kuitenkin esittää, että tieteellisen määrän ja laadun välillä vallitsee jonkinlainen epäedullinen suhde, vaikka tätä suhdetta on vaikea osoittaa. Tämä onkin tyypillinen kritiikki akatemian sisällä: esimerkiksi rekrytointeja tehdessä tuijotetaan vain numeroita.

Sen lisäksi ettei tämäkään pidä aivan paikkaansa, on perusteltua kysyä, että millä periaatteella resurssit ja tehtävät sitten pitäisi jakaa. Paras lyhyen aikavälin ratkaisu nähdäkseni on – ja hieman tylsästi – sopiva määrä objektiivisia kriteerejä ja subjektiivista harkintaa:

Erilaisiin tehtäviin on lupa odottaa joitain meriittejä, joista on jäänyt jälki ansioluetteloon, mutta työyhteisön ja yliopiston pitäisi myös pystyä arvioimaan millainen henkilö halutaan töihin, ja ovatko ihmisen laadulliset ansiot mahdollisesti tärkeämpiä kuin määrälliset. Yksi laadullinen arviointiperuste voisi olla opetusansiot, joiden alikorostuneisuus nykyjärjestelmässä on jo ainakin omasta mielestäni haitallista. Laitos- tai yksikkötasolla pitäisi rekryissä katsoa sellaisella tavalla kokonaisuutta, että pitkäjänteinen ja laadukas opetus tulisi varmistetuksi.

Alakerrosten ongelma taas on ainakin Suomessa, että väkeä otetaan edelleen liikaa sisään jatko-opintoihin samalla, kun tutkijanaluille ei kerrota millaiseen peliin he ovat lähdössä. Näkemykseni mukaan portti pitäisi laittaa nimenomaan jatko-opiskelijoiden rekryvaiheeseen: sisäänottoa olisi pienennettävä edelleen ja ihmisille olisi kerrottava mihin he ovat ryhtymässä. Sisäänotettavien tohtorikoulutettavien määrän pitäisi olla jossain järkevässä suhteessa olemassaoleviin resursseihin.

Tieteen (esi)sensuuri

Tieteen ihanteisiin kuuluu avoimuus ja autonomia. Avoimuudella pyritään varmistamaan, ettei yleisesti hyväksytyt ajatukset tai käsitykset estäisi uuden ja toivottavasti paremman tiedon esiintuloa. Autonomian, eli omalakisuuden ja itsehallinnon tehtävä on varmistaa ettei tiedettä ohjailtaisi ulkoa päin ennaltamäärättyihin suuntiin. Kukaan tuskin vastustaa ajatuksia ideaaleina, mutta käytännön laita on jossain määrin toinen.

Tartun itselleni eniten tuttuun tapaukseen, eli keskusteluun suomalaisen taloustieteellisen lehden, Kansantaloudellisen aikakauskirjan (KAK) julkaisukäytännöistä. Politiikasta.fi-jutussa kerrotaan, että KAK:n päätoimittaja Antti Suvannon mukaan sellaisilla jutuilla jotka eivät tunnusta budjettirajoitetta olemassa olevaksi, ei ole mahdollisuutta tulla julkaistuksi lehdessä. Jos niin sanotun poliittisen korrektiuden rajat heijastelevat monin tavoin tieteen tekemisen eettisiä ja moraalisia rajoja, velvoite tunnustaa budjettirajoitteen olemassaolo tuo esille tieteenalalla opitun järjenkäytön muodon.

Taloustieteen määritelmä on tieteenalan edustajien itsensä mukaan jotakuinkin sellainen, että se käsittelee resurssien tehokasta käyttöä ja jakamista niukkuuden olosuhteissa. Budjettirajoite tietysti heijastelee olemassaolevaa niukkuutta, jolloin on pakko tehdä päätöksiä kuinka resursseja käytetään mahdollisimman tehokkaasti.

Ongelma ei ole välttämättä se, etteikö ajatuksessa olisi monin tavoin järkeä (vrt. yllämainittu akatemiassa vallitseva tilanne, jos kohta tehokkuuden määritelmä ajautuu jo tässä kohtaa ongelmiin), vaan se, että näistä käsitteellisistä reunaehdoista on tullut niin syvään juurtuneita ja kyseenalaistamattomia, ettei tieteenalan keskusteluun ole asiaa, jos niitä ei ole valmis noudattamaan. Nähdäkseni tämä heijastelee yleisempää (tieteenala)rajojen ylläpidon ongelmaa. Tiede etenee nimenomaan keskusteluina tiettyjen, tiukasti määriteltyjen rajojen sisällä.

Minulle on opetettu, että tieteentekeminen tarkoittaa kolmea koota: kirjallisuutta, kysymystä ja kontribuutiota: Käytännössä ensin opiskellaan joku tietty kirjallisuus, sitten mietitään mikä kivi siellä on jäänyt kääntämättä ja keksitään siihen liittyvä uusi kysymys, ja tämän jälkeen muotoillaan se niin, että se näyttäisi kontribuoivan juuri tähän keskusteluun. Tässä tulee kytkös aiempiin ongelmiin: jos tieteentekemistä ohjaa osallistuminen tieteen sisäisiin keskusteluihin, niin miten voimme vakuuttua siitä, ettei kytkös ’todellisuuteen’ katkea jossain kohtaa?

Lisäksi ongelma on keskusteluiden urautuneisuus. Konkreettisena esimerkkinä toimikoon oma – toivottavasti aivan kohta valmistuva – väitöskirjatyöni. Esitän väitöskirjassani hieman kärjistäen, että tällä hetkellä hyvin trendikäs teoria ei ainoastaan kierrätä kysymyksiä joita on käsitelty jo 100-150 vuotta sitten ja esittele niitä uusina löydöksinä, mutta myös että kyseisten kysymysten implikoimat ongelmat on myös käsitelty toisessa keskustelussa aikoja sitten. Tämä itsessään viestii kahdesta asiasta: yhä kilpailullisemmassa akatemiassa on yhä vähemmän aikaa tutustua siihen, kuinka ongelmakenttiä on käsitelty muualla kuin omassa erityiskeskustelussa, ja samalla kuitenkin samoja ongelmia käsittelevät erityiskeskustelut ovat alati erikoistuneempia ja tungostuneempia.

(Itse myös omalla työlläni ylläpidän ja jatkan tässä kirjoituksessa ensin mainittua ongelmaa: keskityn käsiteanalyysiin ja oman navan kaivamiseen sen sijaan, että pohtisin ’oikeita ratkaisuja oikeisiin ongelmiin’.)

Yksi ehdotettu ratkaisu tieteellisen tekemisen ongelmalliseen muotoon on, että keskustelun pitäisi olla argumenttivetoista, eikä vaikkapa tunnustuksellista tieteenalan omille esioletuksille. Tätähän Politiikka-lehden päätoimittajat tarkoittavat edellä linkatussa jutussa sanomalla, että ”[t]iede ei myöskään ole demokraattista siinä mielessä, että suurempi ja äänekkäämpi, omasta mielestään hyvää tarkoittava joukko olisi välttämättä oikeassa.”

Tämä on kuitenkin taas kerran helpommin sanottu kuin tehty, koska jos kerta ihmisten oma ymmärrys pätevien argumenttien kriteereistä on muodostunut oman tieteenalan koulutuksen käytännöissä, voi toiselta tieteenalalta tulevilla argumenteilla olla vaikea vakuuttaa omaan tieteenalaan kohdistuvaa kritiikkiä. Lisäksi, eksponentiaalisesti kasvavasta tieteellisten julkaisujen määrästä voi päätellä, että luultavasti lähestulkoon jokaiseen omassa argumentissa esitettyyn yksittäiseen asiaan voidaan tarttua, eli on siis luvallista olettaa, että siitä on käyty huomattava määrä erityiskeskustelua. Tämä ei helpota ’argumenttipohjaista’ keskustelua; ei yksinkertaisesti ole mahdollista arvioida jollain universaalilla mittatikulla argumenttien ’hyvyyttä’, vaikka siihen olisikin hyvä pyrkiä.

Lopuksi

Tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja avoimuutta pyritään lisäämään tällä hetkellä, ainakin Suomessa, ja niistä käydään keskustelua. Keskeinen kritiikki vaikuttavuuden lisäämistä kohtaan on se, että se tulee ylhäältä päin. Tällöin jo valmiiksi raskaita rakenteita raskautetaan lisää vaatimuksilla, jotka eivät ota huomioon tutkimustyön valmiita paineita. Tämän vuoksi tieteentekijöille pitäisi itselleen luoda paineita vähentäviä kannustimia pohtia tätä kysymystä ja toimia sen mukaisesti.

Lisäksi, pidämmelle ehtineiden tutkijoiden rekryissä olisi käytettävä enemmän subjektiivista arviointia niin, että toisaalta opetusurien tekeminen mahdollistuisi, ja toisaalta ettei yksittäisen julkaisun maailmalle saattamiseen olisi niin julmettu kiire. Jatko-opiskelijoiden sisäänottomääriä on tietääkseni hieman pienennetty, mutta tälläkään hetkellä ne eivät ole missään järkevässä suhteessa olemassa oleviin resursseihin.

Yksi yleisempi ratkaisu resurssi- ja paineongelmiin voisi olla sama kuin moniin muihinkin nykyisiin ongelmiin: kaikkea vähemmän. Kannustusta tähän tuskin saamme ylemmiltä, päättäviltä tahoilta ainakaan aivan lähitulevaisuudessa. Tämän vuoksi niiltä osin kun ratkaisulle on kannatusta, on tiedeyhteisön itse tartuttava toimettomuuteen.

Avoimen tieteen ja tieteenalarajojen välillä käytävä keskustelu on ehkä kaikkein vaikein pala. Yksi asia joka pitäisi pystyä ottamaan huomioon on, että myös tieteen kentällä käydään voimakasta intressikamppailua. Niin tieteenalojen sisällä kuin välillä kamppaillaan resursseista, mutta myös vaikutusvallasta ja näin ollen tieteenalan olemassaolon oikeutuksesta. Yhden alan tutkijoilla on voimakkaita kannustimia olla laskematta toisen alan tutkijoita kentälle. Mitä taas puhtaasti tieteellisten argumenttien arviointiin tulee, niin siihen ei liene muita ratkaisuja kuin (itse)kriittinen keskustelu ja aktiivinen toisen argumenttien ymmärtämisen opettelu.

Karl Marxin syntymästä 200 vuotta – mitä voimme vielä oppia?

Marx-graffiti
Kuva: Pascal Volk – Karl Marx Graffiti (CC)

Karl Marx täytti 200 vuotta toukokuun 5. päivä. Maailman ehkä arvostetuin tiedelehti Nature totesi hiljattain Marxin olevan länsimaiden koko historian vaikutusvaltaisin tutkija. Parta-Kalle, tuo kiukkuinen kapitalismin kriitikko, porvareiden pilkkaaja ja väsymätön vallankumouksellinen onkin jättänyt pysyvän sormenjälkensä maailmanhistoriaan, ollen yksi kiistellyimpiä ja vaikuttavimpia ajattelijoita ikinä.

Nyt kilvan kysytään, onko Marxin ajattelulla enää muuta kuin oppihistoriallinen merkitys. Onko Marx siis reliikki, vai edelleen käyttökelpoinen ja vaikuttava ajattelija? Aihetta pohdittiin Marxin synttäreillä esimerkiksi Tampereella (kts. tämä ja tämä).

Marxin kirjallinen tuotanto on laaja ja monipuolinen. Siinä käsitellään aiheita maan ja taivaan väliltä, eikä Marx anna, toisin kuin usein väitetään, valmiita ohjeita matkalle kohti parempaa maailmaa. Marx kirjoitti ennen kaikkea teoreettisesti kärkevää ja vaikuttavaa yhteiskunta-analyysiä ja kritiikkiä.

Kaikkein kuuluisimpia teoksia Marxilta ovat Pääoman ensimmäinen osa (1867, lue koko teos englanniksi täältä) ja työtoveri Friedrich Engelsin (1820-1895) kanssa kirjoitettu Kommunistinen manifesti (1848, lue koko teos englanniksi täältä). Niissä näkyy Marxin samanaikainen poliittisuus ja tieteellisyys. Marxin mielestä tieteen ja politiikan välillä ei ollut radikaalia eroa, koska olihan filosofian tehtävä muuttaa, ei vain tulkita maailmaa. Sen Marxin filosofia teki.

Nostan esille joitain Marxin perusasioita, jotka ovat samalla kiistellyimpiä, mutta toisaalta kiinnostavimpia. En ole Marx-eksegeetikko, enkä edes asiantuntija, mutta koenkin, että hänen ajatteluaan pitäisi koetella suhteessa nykyaikaan ja käyttää oman ajattelun polttoaineena.

Kommunistisen manifestin poliittinen kapitalismianalyysi

Kommunistisen manifestin katsotaan usein edustavan niin sanottua determinististä historiakäsitystä. Yksinkertaistaen tämä tarkoittaa, että Marxin katsotaan pitäneen kapitalismin kaatumista omaan mahdottomuuteensa itsestäänselvyytenä – kapitalismi siis kaatuisi omiin ristiriitoihinsa väistämättä.

Manifestin 150-juhlavuonna 1998, politiikan tutkija, filosofi Mikko Lahtinen kirjoitti Manifestia käsittelevän tekstin Kommunistinen manifesti kontekstissaan, jossa hän katsoi manifestin kuitenkin olevan kutsu toimintaan:

Manifestin päättää kuuluisa huudahdus: ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!” (Marx ja Engels 1998, 77). Kuten tiedetään, proletaarit eivät olleet liittyneet yhteen, eikä proletariaatti ollut yhdessäkään maassa yhteiskunnallisesti, saati poliittisesti yhtenäinen luokka. Tietenkin Marx oli tästä tietoinen. Mitä mieltä moisessa kehotuksessa olisi edes ollut, jos se olisi vain kuuluttanut jo toteutunutta asiantilaa? Huudahdus kehottaakin tekoihin. Se ilmoittaa, mitä on tehtävä, mikäli proletaarit aikovat ottaa vallan ja voittaa kurjistumisen ja alistamisen vahvoina vaikuttavat tendenssit.

Manifesti on myös manifesti, toimintajulistus! Sen huuhdahdus ”suuntautuu” olemassa olevasta, hajanaisuuden ja kurjistumisen leimaamasta tilanteesta kohti tulevaisuutta. Manifestina teos ei kuitenkaan näe tulevaisuutta evolutionaarisena, deterministisenä tai teleologisena prosessina, tulevaisuuden fait accomplina, vaan taisteluhaasteena, johon proletariaatin on itseorganisoitumisen teollaan – les faits! – vastattava. Kuten Hobsbawmkin[*] johdantonsa lopussa toteaa, Marx ei pitänyt proletariaatin voittoa itsestäänselvyyteenä, vaan vain yhtenä mahdollisuutena […]. (Lahtinen 1998.)

[*] Vuonna 1998 julkaistun Manifestin suomennoksen alussa julkaistiin historioitsija Eric Hobsbawmin esipuhe.

Manifesti piti sisällään myös terävän tilanneanalyysin, josta voi löytää paljon näkemystä nykypäivän kapitalismin ymmärtämiseen. Se antaa vaikuttavan kuvauksen siitä, millaisten voimien alaisuuteen yhteiskunnat alistavat itsensä ottamalla kapitalistisen tuotantotavan käyttöön. Manifestissa ehkä kiinnostavinta mielestäni onkin näkemys kapitalismista hallitsemattomana voimana: se on voima, jota ihmiset eivät pysty hallitsemaan kerran sen päästyä valloilleen, eivät edes ne, jotka sen kehityksestä eniten hyötyvät.

Tässä tiivistyy jotain olennaista. Kapitalistinen kasvupakko on tuonut meille suunnattoman – kylläkin myös suunnattoman epätasaisesti jakautuneen – vaurauden, mutta sen ohessa erilaisia kriisejä toisensa perään. Se on voima, jonka historiallinen muutos yhteiskunnallisissa suhteissa tuottaa, eli työn, tuotannon sekä omistuksen organisoinnissa, eikä se ole enää sen jälkeen kunnolla kenenkään hallinnassa.

Mikko Lahtista seuraten voisikin sanoa, että Marxin poliittisuus näkyy siinä, ettei hän näe kapitalismista sinänsä seuraavan suurille ihmisjoukoille kun alistetun aseman yhteiskunnallisessa tuotannossa: palkkatyöläisenä, jolla ei ole kuin työvoimansa myytävänä. Näin ollen kaikki mitä työläiset haluavat saavuttaa, on heidän saavutettava itse. Kapitalismin kahlitsematon kasvupakko tulee vaatimaan aina työvoiman alistamista ja viimekätisen vastuun kantamista järjestelmän aiheuttamista kriiseistä. Ainoa tapa reagoida tähän ja pyrkiä muutokseen on järjestäytyminen.

Pääoman tieteellinen kapitalismianalyysi

Pääoma on Marxin päätyö. Siinä hän kuvailee ja selittää niitä vaikuttavia voimia, joiden mukaan kapitalistinen tuotantotapa toimii. Tästä eteenpäin viittaan Pääoman ensimmäiseen osaan puhuessani Pääomasta, ellen toisin mainitse.

Työ ja sen arvo

Pääoman yksi eniten ihmisiä pohdituttaneita kysymyksiä koskee työarvoteoriaa. Keskeistä työarvoteoriassa on, että siinä katsotaan ainoastaan ihmistyön olevan kykeneväistä luomaan taloudellista arvoa. Marxin mukaan yhteiskunnallinen kokonaistyöaika on viime kädessä se, joka määrää kapitalistisissa yhteiskunnissa tuotettujen tavaroiden arvon, ja näin ollen myös hinnat, vaikka hinnat saattavat monista syistä heitellä rajusti työarvojen ympärillä.

Tämä objektiivinen arvoteoria on vastakkainen nykyään vallalla olevalle taloustieteen niin sanotulle subjektiiviselle arvoteorialle, jossa arvon (tai oikeastaan hinnan, koska em. teoriassa ei tehdä eroa arvon ja hinnan välille) katsotaan muodostuvan viime kädessä yksittäisten ihmisten henkilökohtaisista, subjektiivisista arvostuksista, eli (raja)hyötykokemuksista. Vaikka työarvoteoriasta olisi mitä mieltä tahansa, tuo teorioiden vertaaminen esille sen, kuinka vahvoihin oletuksiin tämän abstraktiotason kysymyksissä joutuu luottamaan tehtäessä päätelmiä yhteiskunnallisen tason kokonaisuuksista.

Yksi tapa pohtia työarvoteoriaa on katsoa, mihin kysymykseen Marx yritti sillä vastata. Jos kaikilla markkinoilla olevilla tavaroilla on jotain käyttöarvoa, eli niillä voidaan tyydyttää jotain inhimillistä tarvetta, niin kuinka me voimme viime kädessä tietää missä suhteessa niitä voi vaihtaa keskenään? Tavarathan suhteutuvat toisiinsa, eli niillä on käyttöarvon lisäksi vaihtoarvo (jonka ilmaus raha on), mutta kuinka ihmiset tietävät mikä niiden arvo on? Tietääksemme tavaroiden arvon, pitää niillä olla joku yhdistävä tekijä, koska muuten meillä ei olisi aavistustakaan millä tavalla kännykkä suhteutuu arvoltaan talvitakkiin. Marx katsoi, että ihmistyö on kaikkia markkinoilla vaihdettavia tavaroita yhdistävä tekijä. Kaikkien tavaroiden tuottamiseksi on tehty lopulta ihmistyötä.

Markkinat ovat monimutkaistuneet Marxin ajoista, rahaa ei enää sidota kultakantaan, ja koneet tekevät enemmän töitä kuin koskaan, mutta edelleen ihmisten pitää käydä töissä, rakentaa koneet ja saada palkkaa jolla tavarat ostetaan markkinoilta. Jos ihmistyötä ei enää tehtäisi, kenelle maksettaisiin palkka jolla markkinoilla olevat tavarat saataisiin kaupaksi?

Voiton suhdeluku

Tästä syntyy hieman mutkikkaampi ajatuskulku, jonka käsittelyä Marx ei rajoittanut Pääomaan. Marxin kriisiteorian kannalta olennainen on hänen ajatuksensa niin sanotusta voiton suhdeluvun laskutendenssin laista. Esimerkiksi Pääomaa edeltävän Grundrissen toisessa osassa hän sanoo tämän olevan ”kaikilta kannoilta modernin poliittisen taloustieteen tärkein laki ja kaikkein oleellisin vaikeimpien suhteiden ymmärtämiselle” (Marx 1986, 218).

Voiton suhdeluvun laskutendenssillä viitataan kehitykseen, jossa tuottajat ovat pakotettuja kilpailemaan toisiaan vastaan, siinä missä myös työläisten vaatimuksia vastaan. Tälla moninaisella markkinakilpailulla on taipumus – ainakin pidemmällä aikavälillä – alentaa tavaratuotannosta saatavia voittoja, ellei tuotanto-olosuhteissa aiheudu muutoksia.

Kapitalistinen markkina on kilpailuareena, jossa tuottajat kilpailevat investoinneista, jotka taas riippuvat investoinneille maksettavista voitoista. Toisaalta kilpaillaan myös toisia tuottajia vastaan markkinoilla hinnoilla, koska markkinoille tuotettavat tavarat pitää saada kaupaksi. Samalla työläiset haluavat parempia palkkoja, jotka taas potentiaalisesti pienentävät voittoja ja nostavat hintoja. Tuottajien pitää siis pystyä samaan aikaan laskemaan tuotteiden hintoja pysyäkseen markkinakilpailussa mukana, ja maksamaan parempia voittoja kuin muut tuottajat saadakseen investointeja. Toisaalta, voitot ovat riippuvaisia siitä, että tuotteet saadaan markkinoilla kaupaksi, jolloin työläisten pitäisi pystyä ostamaan ne työstä saaduilla palkoilla, joihin taas tuottajien on kajottava hallitakseen hintoja, joilla he jälleen joutuvat markkinoilla kilpailemaan.

Kinkkinen tilanne, joka yksinkertaistaen pyrkii selittämään, miksi järjestelmällä on tapana ajautua kriiseihin, ja toisaalta, millaisia keskinäisriippuvuuksia kilpailullisilla markkinoilla syntyy. Nämä ovat niitä kilpailullisia suhteita, jotka eivät ole kenenkään yksittäisen ihmisen, ei sen enempää työläisen kuin kapitalistinkaan hallinnassa.

Marxin teorian mukaan markkinakilpailu ei olekaan pelkkä siunaus joka alentaa kuluttajien hintoja, vaan sen ympärille muodostuu kaikkein keskeisimpiä kapitalismin dynamiikkoja. Tätä on tutkittu paljon ja kyseiseen ajatukseen osaltaan nojaa yksi viime aikojen kapitalismin tutkimuksen pääteoksia, Anwar Shaikhin Capitalism (2016), jonka pohjalta löytyy myös suomenkielisiä blogikirjoituksia.

Shaikh kutsuukin kirjassaan kapitalistista kilpailua todelliseksi kilpailuksi täydellisen kilpailun sijaan, joka on taas modernin taloustieteen käsite markkinakilpailulle. Tässä mielessä Marxin kapitalismiteoria eroaa taloustieteen markkinateoriasta kuin yö päivästä (tai sota baletista, kuten Shaikh asian ilmaisee). Kapitalistisilla markkinoilla vallitsee jatkuva todellinen kilpailu, jossa voittojen saamiseksi ei kaihdeta keinoja. Yhtäällä se ajaa talouksia kriiseihin, yrityksiä nurin ja ihmisiä työttömyyteen, siinä missä se kasaa pääomia toisaalle. Kapitalismi ei siis ole Marxin teorian mukaan lähtökohtaisesti tasapainossa tai tasapainohakuista, vaikka markkinakilpailulla onkin hintoja tasaavaa vaikutusta.

Taloustieteen markkinateoria lähtee liikkeelle tasa-arvoisista lähtökohdista eri talouden toimijoiden kesken. Yksityisten toimijoiden markkinatoiminta pitää taloudelliset suhteet tasapainossa – ellei niitä häiritä – eikä siihen sisälly mitään kriisitendenssiä tai epäjärjestyshakuisuutta. Subjektiivisessa arvoteoriassa myös ajatellaan, että tavarat tuotetaan lähtökohtaisesti vastaamaan ihmisten kysyntää. Marxin teorian mukaan kapitalismissa tavarat tuotetaan kiertoa varten, koska talouden pitää jatkuvasti kasvaa voittojen takia. Jos kiertoon ei saada tuotettua riittävästi tavaraa ja ihmisillä ei ole varaa ostaa niitä, tuotanto supistuu ja seurauksena on laskukierteitä, työttömyyttä ja kriisejä. Kapitalismi ei voi elää ilman jatkuvaa kasvua.

Tavarafetisismi

Kuten sanottua, tavaroita on markkinoilla vain, jotta niillä voitaisiin tuottaa voittoa. Oleellista Marxin niin sanotun tavarafetisismi-käsitteen näkökulmasta on, ettei kapitalistinen logiikka avaudu paljaalle silmälle: ihminen ei siis voi havaita jokapäiväisessä toiminnassaan sitä, millainen logiikka tavarantuotantoa ohjaa, vaan arkisten käytäntöjen näkökulmasta markkinoilla vallitsee ainoastaan kysynnän ja tarjonnan laki. Otetaan siis vielä yksi teoreettinen askel ja tarkastellaan mitä Marx jotakuinkin käsitteellään tarkoitti.

Filosofisesti ilmaistuna fetisismillä tarkoitetaan sitä, että sekoitetaan suhde ja olio toisiinsa. Ajatuksella siis viitataan siihen, että oliolla jota ei ole sinänsä olemassa, vaikuttaa esimerkiksi arkielämän näkökulmasta olevan jotain ominaisuuksia itsessään. Vaikka pystymme havaitsemaan arkielämän käytännöissä, että kaupasta saamme tietyllä rahalla jotain, jonka taas olemme vaikkapa työmarkkinoilta omalla työllämme ansainneet, eivät nämä havainnot kerro meille siitä vielä paljoakaan, millä tavalla tuotanto todellisuudessa organisoidaan. (Ohimennen mainiten, tällä fetissiin rinnastuvalla sanalla ei ole paljoakaan tekemistä sen merkityksen kanssa, joka sillä nykykielessä on.)

Rahaa voidaan käyttää esimerkkinä fetisoitumisesta: se peittää oliona oman yhteiskunnallisen luonteensa ja siinä ilmenevät suhteet, jotka kuitenkin alkavat arkielämässä näyttäytyä sen ominaisuuksina. Rahalla ei kuitenkaan ole mitään ominaisuuksia, kyse on yhteiskunnallisista suhteista. Tavarafetisismi tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että vaikka tavaratuotantoa tyypillisesti tarkastellaan rahan kautta, ei raha sinänsä paljasta sen yhteiskunnallisesta luonteesta paljoakaan – rahan tuijottaminen paljastaa yhteiskunnallisen tuotannon organisoinnin periaatteista suunnilleen yhtä vähän kuin esineen tiputteleminen lattialle kertoo meille painovoimalain toiminnasta (Marx käyttää painovoimaa esimerkkinä yhteiskunnallisten suhteiden luonteesta Pääomassa).

Palataan puhtaisiin yksilöiden kulutusvalintoihin ja niiden taloutta ohjaavaan vaikutukseen. Tavarafetisismin näkökulmasta tämä on huokutteleva selitys siksi, että arkikokemus vahvistaa sen. Näin maailma todella näyttäisi pyörivän! Mutta arjen kokemukset eivät pääse käsiksi erilaisiin suhteisiin, instituutioihin ja niiden logiikoihin, kuten rahan luomiseen, tuotantoa ohjaavan kirjanpidon mekanismeihin, tuotannon organisointia koskevaan lainsäädäntöön ja muihin sopimuksiin. Voimme tehdä joitain päätelmiä välittömästi havaittavista ilmiöistä, mutta niiden taustalla vaikuttavien syiden ymmärtämiseksi tarvitsemme aina selitysvoimaista teoriaa.

Kuten eräs ystäväni asian ilmaisi, fetisismin seurauksena ihmiset esineellistyvät ja esineet inhimillistyvät. Tavaratuotannon logiikan lävistäessä yhteiskunnan eri osa-alueita inhimillistä toimintaa aletaan tarkastella kasvavassa määrin rahanlaskennan periaattein. Kuten olen joskus aiemminkin pyrkinyt tuomaan esille, antaa Marx paljon eväitä pohtia niitä monimutkaisia, subjektiivisiin ja objektiivisiin arvoihin liittyviä kysymyksiä, jotka ottavat arkielämän näkökulmasta usein ristiriitaisen ja vaikeasti tulkittavan, fetisoituneen ilmiasun.

Lopuksi

Manifesti ja Pääoma ovat molemmat poliittisia ja tieteellisiä töitä. Niiden analyysin johtopäätöksistä seuraa, että ihmisten täytyy itse aktiivisesti tuottaa oma, parempi tulevaisuutensa. Historia ei ole omalakinen moottori, joka tekisi työn ihmisten puolesta, vaan ihmisten pitää toimia yhdessä sellasia itse luomiaan voimia vastaan, joita he eivät voi täysin suoraan havaita.

Elämme kapitalistisessa taloudessa. Sen rinnalla on monia poliittisia järjestelyjä, kuten hyvinvointivaltioiden erilaisia variantteja. Tämä ei poista sitä, että ihmisten pääsääntöinen tapa hankkia elantoa on edelleen palkkatyö ja muut vastaavat suhteet pääomaan. Tutkimuksellisesti olisi hyvä miettiä Marxin laajan kapitalismianalyysin kovaa ydinta: miten tuotanto ja talous viime kädessä toimivat, miksi talous kriisiytyy, millaisin tavoin olemme siitä riippuvaisia, ja miksi työ ja tuotanto on organisoitu juuri niin kuin se on? Entä millaisen järjestelmän puitteissa voi vauraus kasautua näin ennennäkemättömällä tavalla; kenellä on oikeus ja millä perusteella rikkauksiin järjestelmässä, jossa rikkain prosentti omistaa enemmän kuin muut yhteensä?

Marxin ajattelun vahvuus on sen historiallisuudessa, näkemyksessä, jonka mukaan ihmiset luovat oman maailmansa. Ei ole olemassa ikuisia ihmiselämää koskevia koskevia lakeja, vaan ainoastaan ihmisten tuottamia, ylläpitämiä ja muuttamia olosuhteita, jotka muuttuvat usein toisilleen vastakkaisten intressien kohtaamisten, eli ristiriitojen seurauksena. Siksi myös Marx oli lähtökohtaisesti poliittinen: hän ymmärsi että vallitsevia olosuhteita voi muuttaa vain aktiivisella toiminnalla, eli tarttumalla ristiriitoihin ja tilaisuuksiin. Ihmisten on otettava historiansa omiin käsiinsä.

Suomessa Marxia harrastetaan esim. Karl Marx -seurassa ja Marxilaisen yhteiskuntatieteen seurassa.

Kirjallisuus:

Marx, Karl (1986) Vuosien 1857–1858 taloudelliset käsikirjoitukset (”Grundrisse”). Suomentanut Antero Tiusanen. Osat 1–2. Moskova: Progress.

Marx, Karl & Engels, Friedrich (1998) Kommunistinen manifesti. Suom. Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa. Vastapaino: Tampere.

Shaikh, Anwar (2016) Capitalism. Competition, Conflict, Crisis. Oxford University Press: New York.

Algoritmeista ja yhteiskunnallisesta todellisuudesta

algoritmi

(Kuva: x6e38 – 1044, Creative Commons)

Tiedekustantamo Terra Cognita on julkaissut kiintoisan suomennoksen Matikkatuhoaseet ja postannut sitä mainostavan videon Facebookiin: LINKKI

En tunne algoritmeja, mutta jos se on ”yksityiskohtainen kuvaus tai ohje siitä, miten tehtävä tai prosessi suoritetaan” (Wikipedia), niin sitä koskee varmasti Face-linkissä Cathy O’Neilin esilletuoma ongelma: ne sisältävät koodiin piilotettuja asenteita ja mielipiteitä, koska kuvaus tai ohje on aina inhimillinen konstruktio.

Ei ole myöskään itsestäänselvää, että algoritmien laatijat itse tiedostavat tätä, koska mielipiteet voivat siirtyä koodeihin vaikkapa ns. luonnollistuneina asenteina (esim. ”pojat ovat poikia ja tykkäävät peuhata tekniikan kanssa”).

Itse asiassa vastaavan ongelman kanssa voisikin pohtia myös yhteiskuntateoriaa. Usein neutraalina näyttäytyvä teoria pitää vastaavalla tavalla ’koodattuja’ mielipiteitä sisällään. Yhteiskuntatieteilijät ajattelevat paikoin pystyvänsä tulkitsemaan yhteiskunnallisia olosuhteita objektiivisesti. Tässä kohtaa tehdään useimmiten joko oletus historiattomuudesta tai joudutaan kuvittelemaan joku ’neutraali’ aloitustilanne (tasapaino), johon suhteessa vinoumat määritellään poikkeuksiksi. Näin ollen tullaan luoneeksi tulkintakehikko, jossa data filtteröidään ’algoritmin’ läpi, joka implikoi todellisuuskuvaa, jollaista ei inhimillisestä maailmasta välttämättä löydy.

Kaikki eivät pidä tätä ongelmana, mutta entä jos todellisuus onkin perustavalla tavalla epätasapainoinen? Tällöin myös datan tulkinnan tulokset – ainakin hyvin suurella todennäköisyydellä – implikoivat todellisuuskuvaa, joka on harhainen.

Koneellisella algoritmilla (jos tämä on millään tavalla järkevä ilmaus) tietysti ratkaistaan aivan erilaisia ongelmia, mutta kiinnostavaa tässä on se, että elämme aikaa jossa kuvitelma neutraaliudesta saa vahvistusta numeroista ja teknologia-analogioista. Mitä pidemmälle joku ongelmanratkaisu-mekanismi on teknologisoitu, sitä neutraalimpana se näyttäytyy, koska koneella tai numeroillahan ei ole mielipiteitä, vaikka niiden takana olevalla ihmisellä niitä varmasti on.

Joku sanoo tähän luultavasti, että tämä osataan ottaa huomioon, mutta herättää tämä silti hieman epäilyksiä, koska ainakaan itse en ole yhteiskuntateorian suhteen saanut tähän koskaan kovin tyydyttäviä vastauksia, plus että luonnollistuneet asenteet eivät välttämättä ole tiedostettuja asenteita.

En ole lukenut Matikkatuhoaseita, mutta tulin tässä kuitenkin mainostaneeksi sitä. En ota vastuuta kirjan sisällön ja blogaukseni mahdollisista ristiriidoista.

Yhteiskunta ylittää arkiymmärryksen

Yhteiskunta ylittää arkiymmärryksen, väitämme Tere Vadénin kanssa.

Kirjoiteltiin Teren kanssa toisaalta hieman omavaraiselämiseen, toisaalta arkiymmärrykseen liittyvistä teemoista juuri ilmestyneeseen Kulttuurintutkimus-lehteen. Aikalainen julkaisi jutun pohjalta raapustetun kolumnin, jossa yritän tiivistää joitain pääpointteja, joskin vielä aika vajavaisesti.

Yhden Helsingin Sanomien keskusteluaineiston pohjalta voidaan päätellä, että ihmisten mielikuvat koskien sitä, mikä on (poliittisesti) mahdollista määräytyy hyvin välittömien (aisti)kokemusten perusteella. Etupäässä raha eri muodoissaan tarjoaa välineen ylittää tämä välitön havaintokyky, mutta pääsääntöisesti isojenkin asioiden arvioinnissa ollaan kiinni arjen kokemuksissa.

Itse ajattelen jotenkin niin, että usein tutkijat katsovat politiikassa ja muussakin maailman muuttamisessa olevan kyse valistusprojektista: kun saamme parempaa tietoa maailmasta, niin ihmiset sitten mukautuvat siihen ja alkavat tekemään niin yksityisessä elämässä kuin politiikassa parempia päätöksiä. Mielestäni tämä meidän juttu (kuten myös oma intuitioni asiasta) antaa vähemmän rohkaisevia tuloksia asiasta.

Ihmiset tuntuisivat olevan kovasti kiinni totutussa ja sellaisissa ajatusmalleissa, jotka nimenomaan tekevät heille järkeä arkielämän käytäntöjen näkökulmasta. Niiden ylittäminen on vaikeaa ja herättää myös voimakkaita moraalisia tuntemuksia. Sitten kun vielä kaikista mahdollisista asioista nimenomaan – mutta varsin ymmärrettävästi – raha vaikuttaisi olevan se ankkuri, jolla mikään välittömän kokemuksen ylittävä voidaan yhdistää johonkin abstraktiin mahdolliseen maailmaan, avaa tämä entisestään ongelmia. Asioita ei nähdä ihmisten välisinä suhteina, vaan taloudellisina suhteina, jotka määrittelevät sen mikä on mahdollista.

Kyseessä on monessa mielessä hyvin aloitteenomainen tutkimus, jota mielellään jatkaisi vähän pidemmälle ja vankemmilla aineistoilla, mutta ongelma on ollut aineistojen löytäminen. Otamme Teren kanssa kaikki ideat ja vinkit kiitollisina vastaan siitä, kuinka tästä eteenpäin.

Täältä löydät artikkelin englanninkielisen abstraktin.

Mikä eteen kun pää pettää?

Kuva: Perzonseo Webbyra. Creative Commons -lisenssi.

Terapeutti Maaret Kallio kiinnittää tässä Hesarin jutussa huomiota asiaan, josta olen aiemminkin meinannut marista:

Mielen markkinoilla käy tällä hetkellä pelottavan kova kuhina. Myynnissä on paljon sellaisia palveluja, joille ei löydy mitään tieteellistä perustaa ja jotka pohjautuvat avuntarjoajien omiin kokemuksiin.

Monien markkinalupaukset ovat ymmärrettävästi houkuttelevia. Yksi tarjoaa mahdollisuutta päästä eroon kielteisistä tunteista, toinen valmentaa saamaan kaiken haluamansa, kolmas löytämään todellisen minänsä.

Viime kerta kun meinasin itse avautua aiheesta, oli kun kuuntelin Yle Puheelta keskustelua, jossa haastateltiin Kallion jutussa mainitsemia elämäntapavalmentajia. Nimet eivät jääneet mieleen, mutta kävin jutun aikana googlaamassa molemmat heistä, ja kummallakin oli joitain outoja titteleitä ja ’tutkintoja’. Molempia myös yhdisti se, että he puhuivat aivan puuta heinää.

Kuuntelin haastattelua ja kellotin noin viiden minuutin sisään ainakin kolme eri väitettä aivoista, tyyliin ”aivot voivat käsitellä niin ja niin monta merkkiä kerrallaan…”. Tällaiset väitteet ovat melkoista hevonpaskaa. Vielä pahempi on, että kuuntelijoille tuputetaan täysin mielikuvitukseen perustuvia ’tietoja’ esimerkiksi ihmisen ahdistustiloista väittäen, että kyse on yhteen ihmisruumiin elimeen liittyvästä biologisesta ongelmasta, josta päästään eroon niillä keinoin, mitä nämä puoskarit sattuvat myymään.

Pääsääntöisesti kyseessä oli erilaisia ”tee itsesi mielestä kivoja asioita” -tyyppisiä elämäntapaneuvoja, joita siis kuorrutettiin näillä esim. aivoihin liittyvillä ’faktoilla’.

Tällaisen skenen aloitti luultavasti vakavasti Suomessa Jari Sarasvuo. ’Sisäisessä sankaruudessa’ kyse on enemmänkin sellaisten itsestäänselvyyksien kaupittelusta ihmisille, joissa ei kerrota varsinaisesti mitään mitä ihmiset eivät jo valmiiksi tietäisi (”Sinun ei tarvitse mennä anoppisi synttäreille jos sinä et niin halua, oikeasti!”), vaan kyse on ikään kuin luvan antamisesta olla tekemättä epämiellyttäviä, mutta sosiaalisesti paineistettuja asioita. Lisäksi kaiken tämän kaman perusvire pitää yleensä sisällään ajatuksen siitä, että kuka tahansa pystyy ihan mihin tahansa, jos vain tahtoo.

Tässä uudemmassa villityksessä – aivan kuten Kallio tuo kolumnissaan esille – on kyse jo selkeästi puoskaroinnista. Ihmiset esiintyvät titteleillä joiden alkuperästä ja tutkinnon sisällöistä ei voi löytää mitään järkevää tietoa mistään.

Homma menee yksiin myös sen kanssa, että viime vuosien aikana on uutisvirtaan päätynyt aika paljon otsikoita, missä mitä erilaisempia ihmiselämän ilmiöitä pyritään selittämään aivoista käsin. Vaikka nämä selitykset kuulostavat vetoavilta, niissä on usein kyse vähintäänkin osatotuudesta, ellei täydestä harhaanjohtamisesta. Miksi?

Aivot eivät ole muusta ihmisruumiista riippumaton elin.

Aivot eivät ole ihmisruumista ympäröivistä olosuhteista riippumaton elin.

Aivot eivät ole muuntumaton elin, vaan ne muovautuvat jatkuvasti ihmisen kokonaisvaltaisessa vuorovaikutuksessa.

Ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, joka tarkoittaa että voimakas ahdistustila ei synny aivoissa sinänsä, vaan se syntyy ihmisyksilön vuorovaikutuksesta ympäristönsä kanssa (tosin masennusta saattaa ymmärtääkseni esiintyä myös tulehdustilojen sivuoireena). Esimerkiksi työuupumuksesta johtuvan ahdistuksen tai riittämättömyyden tunteen syytä on huomattavasti mielekkämpää etsiä työpaikalta ja työympäristön vaatimuksista, kuin aivojen sopukoista.

Mikä siis eteen kun pää pettää?

Aivan kuten Kallio sanoo: älä turvaudu ainakaan elämäntapavalmentajaan tai universumin parantaviin voimiin. Hae ongelmiisi ammattiapua ja mieti, mikä voisi olla ahdistuksen alkusyy. Muista, että sinuun yksilönä voidaan kasata paineita tavalla jota et edes huomaa. Tunnollinen ihminen pyrkii vastaamaan herkästi ympäristön asettamiin odotuksiin, ja jos odotuksia on liikaa, ihminen uupuu, tai musertuu muuten paineen alle. Nämä paineet usein myös johtuvat yksittäisestä ihmisestä riippumattomista tekijöistä, jolloin on kukkua väittää, että ”ihminen valitsee oman hyvinvointinsa”.

Minäkin toivon medialta, ja erityisesti Yleltä skarppausta tässä asiassa!

[DISCLAIMER] Minä en ole terapeutti, elämäntapavalmentaja, eikä minulla ole mitään sellaista koulutusta, jonka pohjalta voisin opastaa tai auttaa yksilöitä heidän ongelmissaan. Yhteiskuntatieteellinen koulutus ja omaehtoinen perehtyminen kognitiotieteeseen antaa eväitä hyvin yleisen tason huomioiden tekemiseen. Jokainen suhtautukoon niihin miten haluaa.

Onko suomalaisessa tiedejulkaisemisessa paradoksi?

Olen kannattanut ajatusta, että kaikki suomalaiset tiedejournaalit pitäisi saada avoimena verkkoon heti julkaisun yhteydessä. Jotkut jäsenmaksuun perustuvat journaalit toimivatkin näin (esim. KAK). Ne tiedelehtien edustajat joiden kanssa olen jutellut vastaavat kuitenkin kysymykseen, ettei lehtiä sitten enää tilattaisi ja seurojen jäsenmaksut tyrehtyisivät.

Olen myös ohuesti kannattanut ajatusta, että paperisista lehdistä luovuttaisiin ylipäätään. Tähän vastaus on se, että paperisella lehdellä seura pitää yhteyttä jäsenistöön.

Kysymys kuuluu: jos seura tarvitsee paperisen lehden pitääkseen yhteyttä jäsenistöön, niin miksi ne olettavat että kaikki ryntäisivät nettiin lukemaan tuoreen journaalinumeron kun se julkaistaan? Oletus siis on, ettei seuralla ole aktiivista suhdetta jäsenistöön jos paperista lehteä ei lähetetä kotiin, jolla muistutellaan seuran olemassaolosta.

Jos paperinen lehti tarvitaan joka tapauksessa, ei rinnakkaisesta nettijulkaisusta pitäisi olla mitään haittaa, koska maksava jäsen odottaa lehteä tipahtavaksi postiluukusta. Jos taas materiaalin nettiin laittamisesta seuraa että ihmiset lukevat kaiken netistä, ei paperiselle lehdelle ole perusteita, ellemme oleta, että jäsen pitää nimenomaan juuri siksi kiinni jäsentilauksesta, että hän saa lehden ja joku muu ei. Seuroja saatetaan kannattaa myös monista muista syistä.

En tiedä onko tämä validia päättelyä. Onko?

LISÄYS: jatkoin tästä blogauksesta aiheutunutta keskustelua Julkea!-hankkeen verkkosivuilla.

EDIT: Kiitos Tuukka Tomperin, muutin ekan virkkeen muotoilun ”kaikki suomalaiset tiedejulkaisut” muotoon ”tiedejournaalit”.

Poliittiset vastuunkantajat

SCC
Kuva: Wikimedia Commons

Vastuu on nykyään kovasti tapetilla. Toissapäivänä kävelin kokkareiden vaalimainoksen ohi jossa oli aihetunniste (hashtag) ”vastuunkantajat”, eilen törmäsin jonkun perussuomalaisen mainokseen jossa hän julisti olevansa ”vastuun kantaja”, ja tänään työmatkalla näin demariehdokkaan kyltin, jonka mukaan hän on ”valmiina vastuuseen”.

Minä en ymmärrä mitä tämä vastuu on. Minulle vastuu tarkoittaa sitä, että jos törttöilee, niin joutuu siitä jollain tavalla tilille. En muista montaakaan tapausta että esimerkiksi kunnanvaltuustossa töppäilystä olisi kukaan joutunut vastuuseen. Tämän vuoksi minun on niin vaikea ymmärtää vastuupuhetta. Onko se samaa kuin arvopuhe?

Suomessa on joitain tapauksia joissa joku olisi voinut kantaa vastuuta. Mieliesimerkkini on Sunny Car Center. Esimerkiksi se olisi ollut vastuunkantoa, että SCC-kyltti olisi jätetty paikalleen muistuttamaan meitä siitä, minkä jo Axel Oxenstierna tiesi:

An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur.

Sama vastuupuhe toistuu myös yksityisektorilla kun puhutaan johtajien palkkiojärjestelmistä. Siellä sanotaan, että palkkiot heijastelevat tehtävän vastuuta. Mielestäni tämäkin puhe on pelkkää palturia.

Toivottavasti vastuupuhe painuisi mahdollisimman pian unholaan ja alettaisiin puhumaan politiikantekemisen todellisista seurauksista. Vastuun poliittisista päätöksistä kantavat aina kansalaiset – eli monet – jotka käytännössä sekä toteuttavat että maksavat poliittisesta ’vastuunkannosta’ aiheutuvat seuraukset.

Notkean modernin teoreetikko matkaa notkeaan iänkaikkisuuteen

bauman
Zygmunt Bauman (kuva: Wikimedia Commons)

Maailmankuulu sosiologi Zygmunt Bauman on kuollut kotonaan Leedsissa, Englannissa, 91 vuoden iässä. Asiasta uutisoi mm. New York Times.

Näin Zygmunt Baumanin ESA 2015 -konffassa, jossa hän piti vaikuttavan puheen yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta vastaan ja kriittisen, rakenteellisiin kysymyksiin tarttuvan sosiologian puolesta. Hän korosti esimerkiksi vallitsevan tulonjaon järjettömyyttä ja toivoi sosiologien ottavan kriittisesti kantaa tämänkaltaisiin kysymyksiin.

bauman_1
Bauman Prahassa, Tsekissä, European Sociological Associationin konferenssissa elokuussa 2015. (Kuva: OH)
bauman_2
Bauman Prahassa, Tsekissä, European Sociological Associationin konferenssissa elokuussa 2015. (Kuva: OH)

Bauman oli tiukka yhteiskuntakriitikko ja otti elämänsä loppuun saakka kärkkäästi kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin sekä arvioi politiikan, talouden ja kulttuurin jatkuvasti muuttuvaa, notkeaa ja monimutkaista luonnetta kytkien näkemyksensä ajankohtaisiin ilmiöihin.

Tässä kohtuullisen tuoreessa haastattelussa hän arvioi kuinka olemme nyt poliittisen epäjatkuvuuden tilassa, jossa poliittiset toimijat ja instituutiot hakevat paikkaansa tilanteessa, jossa vanhat säännöt eivät enää päde, eivätkä vanhat rakenteet kannattele:

”We are in a period of interregnum, between a time when we had certainties and another when the old ways of doing things no longer work. We don’t know what is going to replace this. We are experimenting with new ways of doing things. Spain tried questioning things through the May 15 (15M) movement, when people took over public spaces, arguing, trying to replace parliamentary procedures with a kind of direct democracy. This hasn’t lasted long. Austerity policies will continue, nobody could stop them, but they could still be relatively effective in finding new ways to do things.”

Baumanin kohdalla ei siis ollut puhettakaan analyysin hyytymisestä tai kriittisen otteen lipsumisesta herkässä 90-vuoden iässä. Laji vei kuitenkin voiton yksilöstä ja Bauman lipui lopulta ”notkeaan iänkaikkisuuteen”, kuten Baumanin vaimo asian ilmaisi.

Teorian puolella en kytkeydy vahvasti Baumaniin ja pidän monessa mielessä ”notkean modernin” teesiä liioiteltuna, mutta hienoja ajatuksia ja havaintoja on jäänyt mieleen esimerkiksi taannoisesta Notkea moderni (Vastapaino 2002) -lukupiiristä johon osallistuin. Eräs mieleen jäänyt anekdootti menee jotakuinkin seuraavalla tavalla:

Bauman kuvailee kirjassa matkaansa johonkin Etelä-Amerikan suuren kaupungin konferenssiin. Hän majoittuu tuttavaperheensä luona, joka edustaa ylempää keskiluokkaa. Perheen tytär tulee hakemaan häntä autolla lentokentältä. Matkalla perheen kotiin on pari tuntia aikaa rupatella kuulumisia kun tie lentokentältä on valtavan ruuhkainen. Tytär pahoittelee matkan kestoa mutta sanoo ettei toista reittiä kotiin valitettavasti ole.

Konferessin jälkeen tytär tarjoutuu kuljettamaan Baumanin takaisin lentokentälle, mutta Bauman kieltäytyy ja ottaa taksin, koska edestakaista matkaa kertyisi pelkästään hänen saamisekseen lentoasemalle yhteensä yli neljä tuntia. Taksikuski hurauttaa muitta mutkitta erilaisten slummien läpi lentokentälle murto-osassa kahdesta tunnista.

Baumanin tulkinta on, ettei ylemmän keskiluokkaisen perheen edustajan mielenmaisemassa ole minkäänlaista paikkaa sille todellisuudelle mitä slummit edustavat – he eivät pysty edes kuvittelemaan taksinkuljettajan käyttämää reittiä lentokentälle. Paikoilla joiden kautta taksi ajoi, ei ole heidän elämässään mitään roolia.

Tästä havainnosta käsin on ollut kiinnostava pohtia, kuinka suuri merkitys käytännön kokemuksilla on suhteessa kykyyn kuvitella ja nähdä ympärillä oleva yhteiskunta ja maailma, ja ymmärtää erilaisia siinä vallitsevia todellisuuksia. Parhaimmillaan Bauman olikin aikalaisanalyysissä ja sellaisen teorian puolella, joka pakotti ajattelemaan asioita jollain ei-totutulla tavalla.

Oletko matkustamassa Yhdysvaltoihin?

estaKuva: Näkymä Googlesta hakusanalla ESTA.

Tällä kertaa hieman joka kodin käyttöniksejä!

Yhdysvaltoihin matkustavan suomalaisen pitää hakea matkustuslupa sinne ESTA-järjestelmässä. Matkustuslupahakemus täytetään netissä. Täytimme hiljattain kaverin kanssa hakemukset ja ESTA-hakemussivu etsittiin googlettamalla. Googleen kirjoitettaessa ESTA saa oheisen kuvan tulokset, joista ensimmäinen on englanniksi ja toinen suomeksi. Nopeasti katsottuna vaikuttaa siltä, että suomalaisen kannattaa valita suomenkielinen sivusto hakemuksen täyttämistä varten, mutta tämä ei pidä paikkaansa.

Toisena, suomenkielisenä valintavaihtoehtona tuleva sivu tarjoaa yksityisen yrityksen ”palvelua”, joka ”hakee luvan sinun puolestasi”. Käytännössä kyseessä on täysin sama lomake johon täytetään täysin samat tiedot, mutta viimeisellä sivulla kun lomakkeeseen annetaan maksukortin tiedot, on pohjimmaisena hyväksymisboksi jonne pitäisi laittaa rasti ruutuun. Boksin teksti on aika pienellä mutta kun sen lukee, huomaa siinä sanottavan, että rastittamalla boksin annat yksityiselle yritykselle luvan ”hakea” kyseistä lupaa puolestasi hintaan $83.

Jos taas valitset virallisen ESTA-sivun (ja eroa on yllättävän vaikea huomata, koska alempi, valmiiksi suomenkielinen vaihtoehto päättyy nettiosoitteeseen .us), on täysin vastaavan hakemuksen lopussa vastaava maksutietokohta ja hakemuksen jättäminen maksaa $14. Vastaus hakemukseen tulee myös yhtä nopeasti kuin järjestelmä tarkistaa onko maksukorttisi toiminnassa.

Meinattiin kaverin kanssa mennä hämyyn ja jouduttiin täyttämään kaavake em. ”palvelun” vuoksi kahteen kertaan. Jotta näin ei tapahtuisi sinulle – eli ettet maksa $83 oikean $14 sijaan tai tee turhaa työtä – olehan valppaana ja valkkaa virallinen sivu.