Mikä eteen kun pää pettää?

Kuva: Perzonseo Webbyra. Creative Commons -lisenssi.

Terapeutti Maaret Kallio kiinnittää tässä Hesarin jutussa huomiota asiaan, josta olen aiemminkin meinannut marista:

Mielen markkinoilla käy tällä hetkellä pelottavan kova kuhina. Myynnissä on paljon sellaisia palveluja, joille ei löydy mitään tieteellistä perustaa ja jotka pohjautuvat avuntarjoajien omiin kokemuksiin.

Monien markkinalupaukset ovat ymmärrettävästi houkuttelevia. Yksi tarjoaa mahdollisuutta päästä eroon kielteisistä tunteista, toinen valmentaa saamaan kaiken haluamansa, kolmas löytämään todellisen minänsä.

Viime kerta kun meinasin itse avautua aiheesta, oli kun kuuntelin Yle Puheelta keskustelua, jossa haastateltiin Kallion jutussa mainitsemia elämäntapavalmentajia. Nimet eivät jääneet mieleen, mutta kävin jutun aikana googlaamassa molemmat heistä, ja kummallakin oli joitain outoja titteleitä ja ’tutkintoja’. Molempia myös yhdisti se, että he puhuivat aivan puuta heinää.

Kuuntelin haastattelua ja kellotin noin viiden minuutin sisään ainakin kolme eri väitettä aivoista, tyyliin ”aivot voivat käsitellä niin ja niin monta merkkiä kerrallaan…”. Tällaiset väitteet ovat melkoista hevonpaskaa. Vielä pahempi on, että kuuntelijoille tuputetaan täysin mielikuvitukseen perustuvia ’tietoja’ esimerkiksi ihmisen ahdistustiloista väittäen, että kyse on yhteen ihmisruumiin elimeen liittyvästä biologisesta ongelmasta, josta päästään eroon niillä keinoin, mitä nämä puoskarit sattuvat myymään.

Pääsääntöisesti kyseessä oli erilaisia ”tee itsesi mielestä kivoja asioita” -tyyppisiä elämäntapaneuvoja, joita siis kuorrutettiin näillä esim. aivoihin liittyvillä ’faktoilla’.

Tällaisen skenen aloitti luultavasti vakavasti Suomessa Jari Sarasvuo. ’Sisäisessä sankaruudessa’ kyse on enemmänkin sellaisten itsestäänselvyyksien kaupittelusta ihmisille, joissa ei kerrota varsinaisesti mitään mitä ihmiset eivät jo valmiiksi tietäisi (”Sinun ei tarvitse mennä anoppisi synttäreille jos sinä et niin halua, oikeasti!”), vaan kyse on ikään kuin luvan antamisesta olla tekemättä epämiellyttäviä, mutta sosiaalisesti paineistettuja asioita. Lisäksi kaiken tämän kaman perusvire pitää yleensä sisällään ajatuksen siitä, että kuka tahansa pystyy ihan mihin tahansa, jos vain tahtoo.

Tässä uudemmassa villityksessä – aivan kuten Kallio tuo kolumnissaan esille – on kyse jo selkeästi puoskaroinnista. Ihmiset esiintyvät titteleillä joiden alkuperästä ja tutkinnon sisällöistä ei voi löytää mitään järkevää tietoa mistään.

Homma menee yksiin myös sen kanssa, että viime vuosien aikana on uutisvirtaan päätynyt aika paljon otsikoita, missä mitä erilaisempia ihmiselämän ilmiöitä pyritään selittämään aivoista käsin. Vaikka nämä selitykset kuulostavat vetoavilta, niissä on usein kyse vähintäänkin osatotuudesta, ellei täydestä harhaanjohtamisesta. Miksi?

Aivot eivät ole muusta ihmisruumiista riippumaton elin.

Aivot eivät ole ihmisruumista ympäröivistä olosuhteista riippumaton elin.

Aivot eivät ole muuntumaton elin, vaan ne muovautuvat jatkuvasti ihmisen kokonaisvaltaisessa vuorovaikutuksessa.

Ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, joka tarkoittaa että voimakas ahdistustila ei synny aivoissa sinänsä, vaan se syntyy ihmisyksilön vuorovaikutuksesta ympäristönsä kanssa (tosin masennusta saattaa ymmärtääkseni esiintyä myös tulehdustilojen sivuoireena). Esimerkiksi työuupumuksesta johtuvan ahdistuksen tai riittämättömyyden tunteen syytä on huomattavasti mielekkämpää etsiä työpaikalta ja työympäristön vaatimuksista, kuin aivojen sopukoista.

Mikä siis eteen kun pää pettää?

Aivan kuten Kallio sanoo: älä turvaudu ainakaan elämäntapavalmentajaan tai universumin parantaviin voimiin. Hae ongelmiisi ammattiapua ja mieti, mikä voisi olla ahdistuksen alkusyy. Muista, että sinuun yksilönä voidaan kasata paineita tavalla jota et edes huomaa. Tunnollinen ihminen pyrkii vastaamaan herkästi ympäristön asettamiin odotuksiin, ja jos odotuksia on liikaa, ihminen uupuu, tai musertuu muuten paineen alle. Nämä paineet usein myös johtuvat yksittäisestä ihmisestä riippumattomista tekijöistä, jolloin on kukkua väittää, että ”ihminen valitsee oman hyvinvointinsa”.

Minäkin toivon medialta, ja erityisesti Yleltä skarppausta tässä asiassa!

[DISCLAIMER] Minä en ole terapeutti, elämäntapavalmentaja, eikä minulla ole mitään sellaista koulutusta, jonka pohjalta voisin opastaa tai auttaa yksilöitä heidän ongelmissaan. Yhteiskuntatieteellinen koulutus ja omaehtoinen perehtyminen kognitiotieteeseen antaa eväitä hyvin yleisen tason huomioiden tekemiseen. Jokainen suhtautukoon niihin miten haluaa.

Onko suomalaisessa tiedejulkaisemisessa paradoksi?

Olen kannattanut ajatusta, että kaikki suomalaiset tiedejournaalit pitäisi saada avoimena verkkoon heti julkaisun yhteydessä. Jotkut jäsenmaksuun perustuvat journaalit toimivatkin näin (esim. KAK). Ne tiedelehtien edustajat joiden kanssa olen jutellut vastaavat kuitenkin kysymykseen, ettei lehtiä sitten enää tilattaisi ja seurojen jäsenmaksut tyrehtyisivät.

Olen myös ohuesti kannattanut ajatusta, että paperisista lehdistä luovuttaisiin ylipäätään. Tähän vastaus on se, että paperisella lehdellä seura pitää yhteyttä jäsenistöön.

Kysymys kuuluu: jos seura tarvitsee paperisen lehden pitääkseen yhteyttä jäsenistöön, niin miksi ne olettavat että kaikki ryntäisivät nettiin lukemaan tuoreen journaalinumeron kun se julkaistaan? Oletus siis on, ettei seuralla ole aktiivista suhdetta jäsenistöön jos paperista lehteä ei lähetetä kotiin, jolla muistutellaan seuran olemassaolosta.

Jos paperinen lehti tarvitaan joka tapauksessa, ei rinnakkaisesta nettijulkaisusta pitäisi olla mitään haittaa, koska maksava jäsen odottaa lehteä tipahtavaksi postiluukusta. Jos taas materiaalin nettiin laittamisesta seuraa että ihmiset lukevat kaiken netistä, ei paperiselle lehdelle ole perusteita, ellemme oleta, että jäsen pitää nimenomaan juuri siksi kiinni jäsentilauksesta, että hän saa lehden ja joku muu ei. Seuroja saatetaan kannattaa myös monista muista syistä.

En tiedä onko tämä validia päättelyä. Onko?

LISÄYS: jatkoin tästä blogauksesta aiheutunutta keskustelua Julkea!-hankkeen verkkosivuilla.

EDIT: Kiitos Tuukka Tomperin, muutin ekan virkkeen muotoilun ”kaikki suomalaiset tiedejulkaisut” muotoon ”tiedejournaalit”.

Poliittiset vastuunkantajat

SCC
Kuva: Wikimedia Commons

Vastuu on nykyään kovasti tapetilla. Toissapäivänä kävelin kokkareiden vaalimainoksen ohi jossa oli aihetunniste (hashtag) ”vastuunkantajat”, eilen törmäsin jonkun perussuomalaisen mainokseen jossa hän julisti olevansa ”vastuun kantaja”, ja tänään työmatkalla näin demariehdokkaan kyltin, jonka mukaan hän on ”valmiina vastuuseen”.

Minä en ymmärrä mitä tämä vastuu on. Minulle vastuu tarkoittaa sitä, että jos törttöilee, niin joutuu siitä jollain tavalla tilille. En muista montaakaan tapausta että esimerkiksi kunnanvaltuustossa töppäilystä olisi kukaan joutunut vastuuseen. Tämän vuoksi minun on niin vaikea ymmärtää vastuupuhetta. Onko se samaa kuin arvopuhe?

Suomessa on joitain tapauksia joissa joku olisi voinut kantaa vastuuta. Mieliesimerkkini on Sunny Car Center. Esimerkiksi se olisi ollut vastuunkantoa, että SCC-kyltti olisi jätetty paikalleen muistuttamaan meitä siitä, minkä jo Axel Oxenstierna tiesi:

An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur.

Sama vastuupuhe toistuu myös yksityisektorilla kun puhutaan johtajien palkkiojärjestelmistä. Siellä sanotaan, että palkkiot heijastelevat tehtävän vastuuta. Mielestäni tämäkin puhe on pelkkää palturia.

Toivottavasti vastuupuhe painuisi mahdollisimman pian unholaan ja alettaisiin puhumaan politiikantekemisen todellisista seurauksista. Vastuun poliittisista päätöksistä kantavat aina kansalaiset – eli monet – jotka käytännössä sekä toteuttavat että maksavat poliittisesta ’vastuunkannosta’ aiheutuvat seuraukset.

Notkean modernin teoreetikko matkaa notkeaan iänkaikkisuuteen

bauman
Zygmunt Bauman (kuva: Wikimedia Commons)

Maailmankuulu sosiologi Zygmunt Bauman on kuollut kotonaan Leedsissa, Englannissa, 91 vuoden iässä. Asiasta uutisoi mm. New York Times.

Näin Zygmunt Baumanin ESA 2015 -konffassa, jossa hän piti vaikuttavan puheen yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta vastaan ja kriittisen, rakenteellisiin kysymyksiin tarttuvan sosiologian puolesta. Hän korosti esimerkiksi vallitsevan tulonjaon järjettömyyttä ja toivoi sosiologien ottavan kriittisesti kantaa tämänkaltaisiin kysymyksiin.

bauman_1
Bauman Prahassa, Tsekissä, European Sociological Associationin konferenssissa elokuussa 2015. (Kuva: OH)
bauman_2
Bauman Prahassa, Tsekissä, European Sociological Associationin konferenssissa elokuussa 2015. (Kuva: OH)

Bauman oli tiukka yhteiskuntakriitikko ja otti elämänsä loppuun saakka kärkkäästi kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin sekä arvioi politiikan, talouden ja kulttuurin jatkuvasti muuttuvaa, notkeaa ja monimutkaista luonnetta kytkien näkemyksensä ajankohtaisiin ilmiöihin.

Tässä kohtuullisen tuoreessa haastattelussa hän arvioi kuinka olemme nyt poliittisen epäjatkuvuuden tilassa, jossa poliittiset toimijat ja instituutiot hakevat paikkaansa tilanteessa, jossa vanhat säännöt eivät enää päde, eivätkä vanhat rakenteet kannattele:

”We are in a period of interregnum, between a time when we had certainties and another when the old ways of doing things no longer work. We don’t know what is going to replace this. We are experimenting with new ways of doing things. Spain tried questioning things through the May 15 (15M) movement, when people took over public spaces, arguing, trying to replace parliamentary procedures with a kind of direct democracy. This hasn’t lasted long. Austerity policies will continue, nobody could stop them, but they could still be relatively effective in finding new ways to do things.”

Baumanin kohdalla ei siis ollut puhettakaan analyysin hyytymisestä tai kriittisen otteen lipsumisesta herkässä 90-vuoden iässä. Laji vei kuitenkin voiton yksilöstä ja Bauman lipui lopulta ”notkeaan iänkaikkisuuteen”, kuten Baumanin vaimo asian ilmaisi.

Teorian puolella en kytkeydy vahvasti Baumaniin ja pidän monessa mielessä ”notkean modernin” teesiä liioiteltuna, mutta hienoja ajatuksia ja havaintoja on jäänyt mieleen esimerkiksi taannoisesta Notkea moderni (Vastapaino 2002) -lukupiiristä johon osallistuin. Eräs mieleen jäänyt anekdootti menee jotakuinkin seuraavalla tavalla:

Bauman kuvailee kirjassa matkaansa johonkin Etelä-Amerikan suuren kaupungin konferenssiin. Hän majoittuu tuttavaperheensä luona, joka edustaa ylempää keskiluokkaa. Perheen tytär tulee hakemaan häntä autolla lentokentältä. Matkalla perheen kotiin on pari tuntia aikaa rupatella kuulumisia kun tie lentokentältä on valtavan ruuhkainen. Tytär pahoittelee matkan kestoa mutta sanoo ettei toista reittiä kotiin valitettavasti ole.

Konferessin jälkeen tytär tarjoutuu kuljettamaan Baumanin takaisin lentokentälle, mutta Bauman kieltäytyy ja ottaa taksin, koska edestakaista matkaa kertyisi pelkästään hänen saamisekseen lentoasemalle yhteensä yli neljä tuntia. Taksikuski hurauttaa muitta mutkitta erilaisten slummien läpi lentokentälle murto-osassa kahdesta tunnista.

Baumanin tulkinta on, ettei ylemmän keskiluokkaisen perheen edustajan mielenmaisemassa ole minkäänlaista paikkaa sille todellisuudelle mitä slummit edustavat – he eivät pysty edes kuvittelemaan taksinkuljettajan käyttämää reittiä lentokentälle. Paikoilla joiden kautta taksi ajoi, ei ole heidän elämässään mitään roolia.

Tästä havainnosta käsin on ollut kiinnostava pohtia, kuinka suuri merkitys käytännön kokemuksilla on suhteessa kykyyn kuvitella ja nähdä ympärillä oleva yhteiskunta ja maailma, ja ymmärtää erilaisia siinä vallitsevia todellisuuksia. Parhaimmillaan Bauman olikin aikalaisanalyysissä ja sellaisen teorian puolella, joka pakotti ajattelemaan asioita jollain ei-totutulla tavalla.

Oletko matkustamassa Yhdysvaltoihin?

estaKuva: Näkymä Googlesta hakusanalla ESTA.

Tällä kertaa hieman joka kodin käyttöniksejä!

Yhdysvaltoihin matkustavan suomalaisen pitää hakea matkustuslupa sinne ESTA-järjestelmässä. Matkustuslupahakemus täytetään netissä. Täytimme hiljattain kaverin kanssa hakemukset ja ESTA-hakemussivu etsittiin googlettamalla. Googleen kirjoitettaessa ESTA saa oheisen kuvan tulokset, joista ensimmäinen on englanniksi ja toinen suomeksi. Nopeasti katsottuna vaikuttaa siltä, että suomalaisen kannattaa valita suomenkielinen sivusto hakemuksen täyttämistä varten, mutta tämä ei pidä paikkaansa.

Toisena, suomenkielisenä valintavaihtoehtona tuleva sivu tarjoaa yksityisen yrityksen ”palvelua”, joka ”hakee luvan sinun puolestasi”. Käytännössä kyseessä on täysin sama lomake johon täytetään täysin samat tiedot, mutta viimeisellä sivulla kun lomakkeeseen annetaan maksukortin tiedot, on pohjimmaisena hyväksymisboksi jonne pitäisi laittaa rasti ruutuun. Boksin teksti on aika pienellä mutta kun sen lukee, huomaa siinä sanottavan, että rastittamalla boksin annat yksityiselle yritykselle luvan ”hakea” kyseistä lupaa puolestasi hintaan $83.

Jos taas valitset virallisen ESTA-sivun (ja eroa on yllättävän vaikea huomata, koska alempi, valmiiksi suomenkielinen vaihtoehto päättyy nettiosoitteeseen .us), on täysin vastaavan hakemuksen lopussa vastaava maksutietokohta ja hakemuksen jättäminen maksaa $14. Vastaus hakemukseen tulee myös yhtä nopeasti kuin järjestelmä tarkistaa onko maksukorttisi toiminnassa.

Meinattiin kaverin kanssa mennä hämyyn ja jouduttiin täyttämään kaavake em. ”palvelun” vuoksi kahteen kertaan. Jotta näin ei tapahtuisi sinulle – eli ettet maksa $83 oikean $14 sijaan tai tee turhaa työtä – olehan valppaana ja valkkaa virallinen sivu.

Suomenkielisen tietokirjallisuuden ja -kirjan kohtalo

kirjahylly

Tiedekustantantaja Terra Cognitan Juha Pietiläinen julkaisi blogissaan 31.5.2016 artikkelin Tietokirja-arviot lehdissä vähentyneet jopa 40 %. Jutun keskeinen sisältö oli, ettei sanomalehdissä julkaista enää tietokirja-arvioita läheskään siinä määrin kuin aiemmin, ja ettei tietokirjojen suomentamiseen saa enää kuin murto-osan rahallista tukea verrattuna 1990-lukuun.

Olen itse mukana tiedekustantamo Vastapainon toiminnassa vapaaehtoisena, joten lukija voi ottaa sen huomioon arvioidessaan seuraavaa tekstiä. Teksti edustaa silti vain henkilökohtaisia näkemyksiäni.

Tietokirjallisuuden tilanne

Mielestäni Pietiläinen on aivan oikeassa siinä, etteivät lehdet ole omaehtoisesti vastuussa tietokirjojen leviämisestä ja mainostamisesta. Olen myös sitä mieltä, että kuluttajien kysyntäsignaalia pitäisi tulkita herkästi ja kriittisesti myös tietokirjakustantamoissa, sekä muiden alalla toimivien keskuudessa. Jos lukevaa yleisöä ei kiinnosta ostaa kirjoja, on kustantajien otettava tämä omassakin toiminnassaan huomioon, eikä vain voivoteltava tilannetta.

Toisaalta ajattelen, ettei kuluttajuus ole vain yksilön joistain mystisistä mielihaluista riippuva ominaisuus, vaan sitä tuotetaan esimerkiksi mainostamalla. Kuluttajuus on lifestyle-valintojen tekemistä ja oman identiteetin rakentamista (siinä missä ihan perustarpeiden tyydyttämistä), ja erityisesti mainostajat tietävät tämän. Tietokirjallisuuden kuluttaminen ei kuulu enää vastaavalla tavalla ihmisten tapaan rakentaa ymmärrystä ja omakuvaa.

Tämä ajatus antaa yhden mahdollisuuden miettiä tietokirjan paikkaa. Olisiko siitä tehtävissä taas haluttu artefakti kuluttajien keskuuteen?

Toisaalta, onko tietokirjallisuutta järkeä kuitenkin kustantaa siitä huolimatta, onko maksava yleisö kiinnostunut ostamaan sitä laajamittaisesti kivijalka- ja nettikaupoista?

Mielestäni tällekin on perusteita. Vertaan tätä jossain määrin Ylen toimintaan (vaikken suhtaudu siihenkään kritiikittömästi).

Kustantaja on portinvartija

Mielestäni suomenkielinen tietokirjallisuus kuuluu kategoriaan asiat, joita ei osata arvostaa niin kauan kun niitä on. Itse asiassa yksittäinen ihminen ei välttämättä huomaisi edes näiden asioiden poissaoloa, koska niiden vaikutus on myös epäsuoraa.

Suomenkieliset tietokirjat tuovat ympäri maailmaa suomalaiseen keskusteluun ja ymmärrykseen tietoa ja aiheita niin, ettei niiden satunnaiskuluttajan tarvitse olla kaikista päivänpolttavista ja tieteellisistä keskusteluista jatkuvasti tietoinen. Puhtaasti markkinaperustainen kulutus taas perustuu mainonnan voimaan, hyödykkeiden esilletuomiseen ja niiden näkyvyydestä kilpailemiseen.

Jos jätämme näkyvyyden puhtaasti kaupalliselle perustalle, on paremmilla resursseilla varustetut aina paremmassa tilanteessa tuotteidensa esilletuomiseen. Näin ne helposti syövät sen vähäisenkin tilan, mitä marginaalisempia tuotteita edustavilla vielä on.

Toisaalta, kuten olen tuonut toisessa yhteydessä esille, potentiaalisesti olemassa oleva tieto ei vielä tarkoita tiedon aktiivista käyttöä. Tiedosta pitää olla tietoinen, jotta sitä voi hyödyntää.

Tässä kohtaa korostuu Suomessa tietokirjallisuutta kustantavien tahojen tehtävän tärkeys. Tällä kentällä toimii sekä palkattua että vapaaehtoista asiantuntijatyövoimaa siksi, että he tekevät tiedon ’suodatustyön’ kuluttajan puolesta. Usein nämä ihmiset tietävät paljon erityisesti oman alansa asioista ja osaavat näin eritellä kriittistä tarkastelua kestävää tietoa puhtaasta soopasta, sekä arvioida, mitkä keskustelut kannattaa tuoda suomalaisen lukevan yleisön tietoisuuteen.

Nämä ovat syitä miksi kannatan tilannetta jossa tietokirjojen kääntämistä tuetaan rahallisesti. Tällä hetkellä sitä tapahtuu yksityisesti ja julkisesti.

Tietokirja

Kirjallisuuden on kilpailtava myös Wikipedian, klikkijournalismin, kolumnien ja muiden tekstityyppien kanssa. On mahdollista, että nykyään ihmiset kokevat työläämmäksi ottaa satoja sivuja pitkän kirjan kulutukseen, kuin hankkia pintapuoliset tiedot aiheesta kuin aiheesta muutamalla Google-haulla ja klikkauksella. Siksi kirjan tehtävä tiedon lähteenä olisi syytä tuottaa mielekkääksi osaksi kirja-kulutusartefaktia.

Miksi olisi mitään järkeä lukea tietokirjoja (sähköisiä tai paperisia) ennemmin kuin vaikkapa nettiartikkeleita?

Nettiartikkelit ovat erittäin hyödyllisiä, mutta usein kokonaisvaltaisemman kuvan saaminen asioista vaatii kirjallisuuteen perehtymistä. Kirjat ovat taas kokonaisteoksia, joissa asiaan perehtynyt ihminen arvioi määriteltyä ilmiötä laajemmin kuin artikkeliformaatissa. Se tuo silpputiedolle kontekstin, historian ja kokonaisvaltaisemman jäsennyksen. Kirja antaa mahdollisuuden miettiä asiaa kootusti samoissa kansissa ja kokonaisvaltaisemmin kuitenkin jatkuvasti tietoisena, mistä lähteistä kirjassa esitetyt väitteet ovat tiensä kansien väliin löytäneet.

Juha Pietiläinen sanoi, että sanomalehdet ja kirjakustantajat ovat symbioottisessa suhteessa (tai ainakin olivat). Sama pätee kirjoihin ja artikkeleihin.

Suomenkielinen tietokirja on käynyt myös läpi edellä mainitun ’suodatusprosessin’. Sillä on laatutakuu, että se edustaa kustantajansa parasta mahdollista osaamista ja ymmärrystä siitä, millainen kirja on riittävän arvokas tuotavaksi lukevan yleisön keskuuteen. Ilman laadun ylläpitämistä katoaa kustantajalta nopeasti luottamus.

Kirja on haastava formaatti, joka vaatii kärsivällisyyttä ja paneutumista. Vaikkei kirjaan tarttuminen lähtökohtaisesti houkuttaisi, kirjoja oppii kyllä lukemaan, ja kun sen oppii, ymmärtää sen nautinnon ja arvon joka niissä piilee.

Jos suomenkieliseen tietokirjallisuuteen viitataan kintaalla, ei havaita kuinka niissä  tuodaan kokonaisia keskusteluja tälle kielialueelle, pidetään tieteellistä ja tiedollista osaamista ja osaamiseen liittyvää sanastoa yllä (puhekielessäkin), eli tuotetaan yleisesti laajempaa ymmärrystä asioista ihmisille. Laadukas omalla äidinkielellä saatavilla oleva tietokirjallisuus suojaakin meitä tilanteelta, jossa palataan takaisin kuulemaan sanaa kirkon lehtereiltä siitä mitä kuuluu ajatella tiestä, totuudesta ja elämästä.

Metaforat huijaavat meitä

Brains

Tuoreessa artikkelissaan The Empty Brain Harvardin yliopiston psykologian professori Robert Epstein tekee hätkähdyttävän väitteen: aivomme eivät tallenna ja käsittele tietoa niin kuin tietokoneet. Toisin kuin olemme pitkään luulleet, aivot eivät muistuta tietokonetta lainkaan.

Epstein tuo esille, että käsitys ihmisen ymmärryksestä ja tiedollisuudesta on muuttunut historiassa aina sen mukaan, millaisia metaforia viimeisin teknisen kehityksen aste on tarjonnut sen käsitteellistämiseksi.

Raamatussa ihmiset rakennettiin maasta ja savesta, joihin Jumala puhalsi hengen. Seuraavaksi tuli hydraulinen metafora jota seurasi kone-metafora, jossa ihminen tietysti nähtiin koneen kaltaisena oliona. Lennättimen keksiminen taas johti ajatukseen että aivot toimivat vastaavalla tavalla, joten ei ole yllättävää, että olemme rinnastaneet aivot ja niiden toiminnan viimeisten vuosikymmenien aikana tietokoneeseen. Ajatuksen mukaan aivot toimivat kuin tietokone, tallentavat kuvia ja tietoa, ja näitä voidaan tarvittaessa palauttaa aktiiviseen muistiin.

Epstein sanoo että eivät toimi. Aivot eivät säilö tietoa, eivätkä ne muistuta toimintaperiaatteeltaan tietokonetta.

Kiinnostavaa tässä on se, kuinka vallalla olevat metaforat asioista ohjaavat tulkintaa todellisuudesta. EU myönsi vuonna 2013 1,3 miljardia dollaria vastaavan summan aivojen tietokonemallintamiseen, jonka piti pelastaa meidät esimerkiksi Alzheimerin taudilta. Luottamus tällaiseen mallintamiseen pohjautui loppujen lopuksi metaforaan aivoista tietokoneena. Pieleen meni.

Myös Stephen Hawkingin kaltaisten nerojen tulevaisuuden visiot siitä, että ihmisen tietoisuus voitaisiin siirtää tietoverkkoihin ja näin tehdä ihmiskunnasta kuolematon, perustuvat samaan metaforaan. Kaikesta älykkyydestä huolimatta tämä yksinkertainen, historialliseen tilanteeseen sidottu metafora ohjaa aivan samalla tavalla kaikkein briljanteimpien mielten ajattelua kuin meidän muidenkin.

Jutun lopussa Epstein puhuu siitä kuinka jokainen ihminen on täydellisesti ja alusta loppuun jatkuvassa muutoksessa oleva ja ainutlaatuinen ympäristönsä tuote, eikä kaksia täysin samanlaisia aivoja – ja tätä kautta kokemuksia – löydy maailmasta.

Tätä ei mielestäni pidä tulkita tylsästi – siis ettei kokemuksissa ja aivoissa olisi riittävästi samankaltaisuuksia jotta voimme esimerkiksi ymmärtää toisiamme ja tehdä vastaavia havaintoja – mutta tärkeää on ymmärtää, että ”olemme organismeja, emme koneita”. Kun koneet sammuvat, jää tieto kovalevyille, mutta ihmisen tietoisuus on olemassa vain niin kauan kun hän elää.

Näin tietoisuus kuitenkin huijaa meitä. Tietoisuus on täysin jokaiseen historialliseen hetkeen sidottu ja muodostaa tulkintaa ohjaavaa logiikkaa niillä käsitteillä jotka meille esimerkiksi teknologian kehityksestä annetaan. Tästä huolimatta kyseiset käsitteet ja niiden pohjalta tehtävät havainnot tuntuvat usein täysin ylihistoriallisilta, itsestäänselviltä ja paikkansa pitäviltä, koska niiden pohjalta tehdyt, todellisuutta kuvaavat havainnot tuntuvat sopivan niihin aukottomasti.

Silti muutaman sadan vuoden päästä (jos meitä on enää) mielen rinnastusta tietokoneeseen pidetään yhtä naurettavana kuin ajatusta ihmisestä hydraulisena järjestelmänä tai savena.

Tämä kertoo myös jotain siitä minkä filosofit, muut humanistit ja monet yhteiskuntatieteilijät ovat tienneet jo pitkään: kieli ja symbolit sekä niiden historiallinen kehitys ohjaavat inhimillistä tulkintaa, ja tämän vuoksi niillä ja niiden tutkimisella on merkitystä. Ei ole mitään kielestä irroitettuja totuuksia tuolla jossakin joita voidaan jollain ’datalla’ esittää, vaan kaikki tieto ja tiede on aina läpeensä käsitteellistä. Jotkut käsitteet saattavat silti kuvata vallitsevaa todellisuutta paremmin kuin toiset.

Tässä valossa on myös aivan järkevää ajatella – aivan kuten monet yhteiskunta- ja muut tieteilijät ovat jo pitkään tehneet – että ymmärtääksemme ihmistä on paljon järkevämpää tutkia hänen toimintaympäristöään kuin tuijottaa yksittäistä ihmistä itseään ja hänen toimiaan.

Ihminen on läpeensä ympäristönsä tuote, vaikka jokainen yksilö on samalla ainutlaatuinen.

Tieto elää vain ihmisissä

Pohdin tällä kertaa Aikalaisen kolumnissani akateemista tiedon tuotantoa. Tätä pohdintaa motivoi pitkäaikainen kiinnostukseni aiheeseen, mutta tämän kirjoituksen laukaisi mediakulttuurin professori Mikko Lehtosen puhe Valoa pimeyteen -tiedetapahtumassa.

Mikko puhui institutionaalisesta muistista, joka on yhteiskunnallisen kehityksen kannalta välttämätöntä. Itse jäin ajatuksessa kiinni yksityiskohtaan joka minua häiritsee eniten nykyisessä tiedepolitiikassa: sen päämääränä on absoluuttinen tiedon tuotannon määrällinen lisääminen, mutta siinä ei kiinnitetä huomiota siihen, mikä osa tästä valtavilla resursseilla tuotetusta tiedosta tulee yhteiskunnallisesti realisoiduksi. Tästä otsikko Tieto elää vain ihmisissä, koska tiedon olemassaolo sinänsä ei tuota mitään, vaan vasta sen realisoiminen – käyttäminen – inhimillisessä toiminnassa.

Tämä on veteen piirretty viiva, mutta käsitteellisestä hankaluudesta huolimatta väitän, että puhutaan aidosta ongelmasta.

Otin esimerkkitapaukseksi strategisen tutkimuksen neuvoston. Olen käsitellyt aihetta aiemmin täällä. Kritiikistäni huolimatta olen sitä mieltä, että siinä on myös hyviä ja oikeansuuntaisia pyrkimyksiä suhteessa tilanteeseen, jossa yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmaa ei otettaisi lainkaan huomioon. Näistä havainnoista kiitos Facebookissa saamilleni kommenteille!

Tämän lisäksi sotkin tekstissä Valtioneuvoston ns. ”pikaselvityskassan”, jota rahoitetaan vuosittain 10 miljoonalla eurolla neuvostoon, jota rahoitetaan 55 miljoonalla. Tästä minulle ystävällisesti huomautettiin tekstin julkaisun jälkeen. Kiitos tälle ihmiselle!

Ensisijaisesti toivon, että aiheen käsittely johtaisi yleisempään pohdintaan siitä, mitä tai ketä (yhteiskuntatieteellisen) tutkimuksen pitäisi pohjimmiltaan palvella. Mitään yksiselitteistä sääntöä tai ohjenuoraa ei ole olemassa. On hyvä myös miettiä, kuinka paljon monet vaikuttavat tutkimukset ovat tarvinneet aikaa ja perehtymistä.

Nobel-palkittu fyysikko Peter Higgs sanoi hiljattain haastattelussa (jota en nyt kuollaksenikaan löydä), ettei hän saisi ansioluettelollaan mitään tehtävää nyky-yliopistolta, koska julkaisuja on niin vähän. Onko tämä sellainen tiedeyhteisö, jonka me haluamme?

Samasta puusta, samasta suusta

Aamun Helsingin Sanomissa (19.2.2016) oli puolen sivun juttu ajatuspaja Liberan tuoreesta raportista, joka koskee pääkaupunkiseudun asuntopolitiikkaa:

Kyseinen määrä huomiota on siinä mielessä poikkeuksellista, että todella harva vakavasti otettava tieto- tai tiedekirja saa vastaavaa näkyvyyttä missään lehdessä, saati Hesarissa. Vähemmän poikkeuksellista se on siinä mielessä, että Liberaa on hellitty mediassa viljalti – toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen on esiintynyt harvakseltaan erilaisissa julkisuuksissa asiantuntijana.

Ilmeisesti hänen asiantuntemukseensa luotetaan, ja vieläpä enemmän kuin muiden ajatuspajojen asiantuntijoihin.

Jos taas Pursiaisen keskustelua on seurannut yhtään tarkemmin ja tuntee hänen ajatteluaan, ei voi olla kiinnittämättä huomiota kuinka hänen mielipiteensä ja suosituksensa ovat suoraan taloustieteen perusoppikirjojen simppeleimmistä kaavoista johdettuja ”totuuksia”.

Tänään samana päivänä hän otti Twitterissä kantaa demari-kansanedustaja Nasima Razmyarin tweettiin, jossa vedottiin suomalaisten pohjavesien puolesta:

Ja jatkoi vielä tarinaansa:

Pursiainen siis esittää asiantuntemukseensa perustuen, että ”[r]esurssien yhteisomistus on paras tapa varmistaa, että niitä tuhlataan” ja että ”[y]hteishallinta todetusti johtaa tuhlaukseen”. Nämä johtopäätökset hän johtaa vuonna 1968 julkaistusta teoreettisesta formuloinnista, niin sanotusta yhteismaiden ongelmasta (tragedy of the commons).

Ongelman mukaan resurssien yhteisomistus johtaa aina niiden holtittomaan käyttöön. Teoreettisiin malleihin sokeasti uskovan taloustieteilijäporukan (muunkinlaisia taloustieteilijöitä on) patenttiratkaisu on tietysti yksityistää tämän vuoksi kaikki.

Kyseinen ongelma löytyy tänäkin päivänä taloustieteen oppikirjoista käytännössä sellaisenaan. Tämä siitä huolimatta, että taloustieteenkin piirissä aiheesta on tehty valtavasti tutkimusta ja aiheen tutkijalle, Elinor Ostromille on myönnetty vuonna 2009 talouden Nobel-palkinto (ensimmäinen naiselle myönnetty talousnobel!) mm. perusväitteen monella tavalla kyseenalaistavista tuloksista.

Ostrom on kirjoittanut lyhyen kokoomajutun aiheesta New Palgrave Dictionary of Economicsiin, jossa hän murtaa monia aiheeseen liitettäviä myyttejä ja tuo esille, että esimerkiksi yhteinen-yksityinen tai omistusoikeuksien määrittely eivät ole välttämättä lainkaan oleellisia jakoja tai seikkoja, joita kannattaa tuijottaa kyseisen ongelman kohdalla.

Vaikka Pursiaisen pitäisi varmaan tietää tämä – nobelistien tutkimusaiheet kun eivät kyseisen palkinnon takia ole enää kovin marginaalisia – esiintyy hän aiheen asiantuntijana nojaten täysin oppikirjaformulointiin. Sama virsi toistuu taajaan muissakin aiheissa.

Samalla hän on yksi kiivaimpia omasta näkemyksestään poikkeavien talousnäkemysten kiistäjiä ja lyttääjiä. Perusteet näkemyksille ovat poikkeuksetta samaa taloustieteen perusoppikirjatasoiseen teoriaan perustuvaa one-on-one-päättelyä.

Vastaavan tyyppistä päättelyä näyttäisi olevan myös Liberan raporteissa. One-on-one-mallia sovelletaan suruttomasti ja isoja, muillekin elämänalueillekin kuin talouteen ulottuvia ongelmia ratkotaan simppeleillä päätelmillä.

Hesarin jutusta käy ilmi, kuinka Helsingin kaupunginsuunnitteluviraston päällikkö Mikko Aho yrittää tuoda esille kuinka asuntopolitiikassa on otettava huomioon myös, ettei asuntosuunnittelu johda syrjäytymiseen tai vaikkapa viheralueiden katoamiseen.

Näillä tavoitteilla voi olla itseis-, mutta myös taloudellinen arvo, mutta niitä voi olla vaikea ottaa huomioon yksinkertaisissa markkinamalleissa.

Edellä mainittu ei tarkoita, etteikö Liberan raportilla voisi olla arvoa. Se nostaa esiin varmasti huomionarvoisia seikkoja aiheesta. Enkä väitä, etteikö asuntopolitiikkaan voisi liittyä niitä ongelmia joita Pursiainen ja Saarimaa nostavat esille.

Tästä huolimatta Pursiaisen argumentointi on joko tarkoituksella harhaanjohtavaa ja yksipuolista, tai sitten hänen asiantuntemuksensa ei ulotu perusoppikirjojen mallien ulkopuolelle. Tämä herättää kysymyksen siitä, kuinka tämä kernaasti muiden ihmisten asiantuntemusta arvosteleva ekonomisti vastaa omiin standardeihinsa, tai miksi hänen asiantuntemustaan niin kovasti arvostetaan suomalaisessa mediassa.

Tutkimusrahoituksen kurjuus

Tämän päivän Helsingin Sanomien (27.12.2015) pääkirjoituksessa Tutkijoiden aika kuluu hakemuksiin tuodaan esille, kuinka kallista uuden, strategisen tutkimuksen neuvoston rahoitus on. Työtä pelkkien hakemusten tekemiseen kuluu aiheesta tehdyn selvityksen mukaan 3,3 miljoonalla Eurolla. Jatkan tätä tärkeätä huomiota seuraavalla hypoteesilla:

Kuten pääkirjoituksessa sanotaan, rahat strategisen neuvoston tutkimushakuun saatiin leikkaamalla valtion tutkimuslaitosten rahoitusta. Valtion tutkimuslaitokset ovat siinä mielessä erilaisia tutkimuslaitoksia kuin yliopistot, että niissä yksittäiset tutkijat eivät yhtä usein tee mitä tahansa tutkimusta, vaan niissä työskentelee tutkijaryhmiä yksittäisten aiheiden kimpussa ja tutkimus on fokusoituneempaa ja luonteeltaan täsmällisemmin kumuloituvaa kuin yliopistoissa tehtävä tutkimus.

Usein tutkimuslaitokset ovat niitä tahoja, jotka pystyvät sekä vastaamaan esim. ministeriöiden välittömään tiedon tarpeeseen kuten myös niissä ylipäätään tiedetään, mitkä ovat niitä täsmällisiä kysymyksiä, joita juuri nyt jonkun yhteiskunnallisen asian tiimoilta on hyvä kysyä. Yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tehtävät tutkimukset siis täydentävät toisiaan.

Nyt tutkimuslaitoksia leikataan. Tämä tarkoittaa sitä, että näistä laitoksista tulee tutkijoita jo ennestään tungostuneille akateemisille työmarkkinoille kilpailemaan tehtävistä ja tutkimusrahoituksesta.

Sen lisäksi siis, että jo valmiiksi yliopistoilla työskentelevien pitää kilpailla tästä lisätutkimusrahasta kaikkien muiden rahoituskilpailujen päälle, tulee tälle kentälle kilpailemaan ne, joiden entistä rahaa se on.

Tällä hetkellä itse tekemieni kyselyiden mukaan vakinainen professori käyttää jo valmiiksi noin pari-kolme kuukautta vuodesta työaikaa pelkästään erilaisiin rahoitushakuihin ja niihin liittyviin tehtäviin (tämä siis puhtaasti ns. käytäväkeskustelujen perusteella, varmasti kaikenlaista vaihtelua on). Nyt hän käyttää siihen päälle vielä sen ajan, mitä tämä strateginen haku tuo siihen lisää.

Lisäksi, rahoitushakemusten tekemisestä on tullut akateemisessa maailmassa jo omanlaistaan taidetta. Niiden onnistunut tekeminen ei takaa vielä mitään tutkimuksen näkökulmasta, koska nämä kaksi tekemisen osa-aluetta ovat – edelläkin mainituista syistä – kaksi valitettavan erillistä asiaa. Yliopistossa käytetään yhä enemmän aikaa siihen, että ihmisiä opetetaan saamaan erilaisia asioita läpi, tutkimuksia ja hakemuksia. Tämä vaikuttaa ehdottomasti tutkimuksen tasoon.

Johtopäätökset:

– Tutkimuslaitosten pitkään ja huolellisesti rakennettua tutkimus- ja tietopohjaa rapautetaan;

– Akateemista tutkimuskenttää tungostetaan siellä jo valmiiksi olevien näkökulmasta entisestään sekä uudella rahoitushaulla että lisäkilpailijoilla. Sinne tulevien näkökulmasta uudet tulokkaat joutuvat käyttämään työaikaa omista rahoistaan kilpailemiseen;

– Rahoitettua työaikaa allokoidaan kasvavassa määrin sellaiseen toimintaan, joka ei nosta, vaan laskee aktuaalisen tutkimuksen tasoa.

Post Scriptum: Tämä ei ole tietenkään koko totuus asiasta. Strategisen tutkimuksen haun on katsottu lisäävän jo nyt tutkimuslaitosten välistä kommunikointia. Myös varmaan muita vastakkaisia näkökulmia hypoteesilleni on, en väitä että tässä olisi koko totuus. Pyrin vain jäljittämään tendenssiä.