Yhteiskuntatieteiden tarpeellisuudesta

Uusi Suomi uutisoi verkkosivuillaan 21.2.2011 ”kovan väitteen: näin suomalaisia kontrolloidaan”. Kova väite viittaa Johannes Kanasen tuoreeseen väitöskirjaan ja tarkoittaa jotakuinkin tätä:

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa tuloerot ovat lisääntyneet, koska yhteiskunta rakentuu nykyisin uusien hierarkioiden ja kontrollimekanismien pohjalle, väitetään tuoreessa väitöstutkimuksessa.

Johannes Kananen sanoo Helsingin yliopistoon tekemässään väitöksessä, että yksilönvapauden idea ei ole olllut oleellinen lähtökohta 1980- ja 1990-lukujen taitteen murrokselle – toisin kuin annetaan ymmärtää.

– Päällimmäiseksi on muodostunut tavoite kontrolloida ja ohjata ihmisiä toimimaan markkinamekanismien asettamien reunaehtojen mukaisesti. Valtionhallinnon eri tasoja ja sosiaaliturvajärjestelmää on muokattu tätä tarkoitusta varten, Kananen sanoo.

Näin on Kanasen mukaan tehty esimerkiksi sosiaaliturvapolitiikassa. Viime vuosikymmeninä toimeentulotuen ja työttömyyskorvausten saantiehtoja on kavennettu Pohjoismaissa. Näin on Kanasen mukaan pyritty ohjaamaan ihmisiä hyväksymään työehtoja, joita he eivät välttämättä muuten hyväksyisi.

Suomessa eräs tavoite on ollut muodostaa huonojen työehtojen ja matalien palkkojen palvelusektori, väitöstutkimuksessa sanotaan.

Köyhyystutkija Jouko Karjalainen kertoo Uudelle Suomelle olevansa samaa mieltä Kanasen kanssa. Karjalaisen mielestä 90 000 euron etuun pitää puuttua. Lue lisää tästä.

Kanasen mukaan Suomi ja muut Pohjoismaat ovat matkalla tasa-arvosta kohti hierarkkista yhteiskuntajärjestystä, jossa yhteiskunnan enemmistön toimintamahdollisuudet kapenevat ja jossa harvoilla onnekkailla on turvatut elinolosuhteet.

Kananen väittelee Helsingin yliopistossa 1. maaliskuuta.

Ensinnäkin, kaikki kunnia Kanaselle. En tiedä mitä kautta hänen tutkielmansa on noussut julkisuuteen, mutta jos hänellä itsellään on tähän jotain osuutta, niin tuplapropsit.

Kanasen tutkimus, ainakin nopean vilkaisun perusteella, viittaa ns. hallinnan analyyttiseen tutkimusotteeseen, jota on suomalaisessa yhteiskuntatieteessä harrastettu ainakin noin parikymmentä vuotta melkoisen ahkerasti. Haluan jo tässä vaiheessa korostaa, että nämä edellä mainitut asiat eivät tee aiheen tutkimisesta mielestäni turhaa, päinvastoin. Kuitenkin tämä tutkimustulos näyttäisi olevan yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta jokseenkin triviaali.

Ihmisiä ohjaillaan jatkuvasti lainsäädännön ja erilaisten yhteiskunnallisten instituutioiden, kuten Työ- ja elinkeinotoimistojen, sosiaalitoimistojen, Kelan jne. välityksellä suuntaan tahi toiseenkin. Nämä instituutiot toimivat kaikki korkeamman voiman, eli julkishallinnon alaisuudessa, jonka toimia ja suuntauksia määrittelee poliittiset ja taloudelliset valta- ja voimasuhteet. Mitä pidemmälle historiaa on tultu, on ohjaus suuntautunut kasvavassa määrin kohti uusliberalistista poliittis-taloudellista ideologiaa.

Kiinnostavaa tämä on siksi, että tämän tapaista tutkimusta on tosiaan tehty jo todella pitkään, eikä edellä mainittu skenaario ole monellekaan yhteiskuntatieteitä opiskelleelle mikään uusi tutkimustulos. Suomessa on yliopistoissa tuhansia ihmisiä, jotka tietävät nämä asiat, ja ovat vuosia tienneet, mutta jostain syystä tietoa ei juurikaan vuoda sieltä yhteiskunnan muihin kerroksiin. Toimittajallekin yllä oleva tutkimustulos on “kova väite”.

Toisaalta samaan aikaan yhteiskuntatieteilijät käyvät kamppailua omasta olemassaolon oikeutuksestaan ja julkisista resursseista, joilla kaikki tämä tutkimus rahoitetaan. Nykyinen talouslama vaikuttaa jo nyt yliopistojen toimintaedellytyksiin. Oppiaineita yliopistoista on jo lakkautettu ja jatkoa seuraa jatkuvasti. Britanniassa hallitus korottaa osan lukukausimaksuista jopa kolminkertaisiksi ja vaikka Suomessa koulutuksen maksullisuudesta vasta herätellään keskustelua, ei ehkä turhaan optimismiin maksuttomuuden pysyvyydestä kannata tuudittautua. Myös Latviassa kolmannes kaikista opettajista on sanottu irti ja Irlannissa julkisen sektorin työntekijöiden palkoissa on käynyt ankara leikkuri. Historiallisestikaan tilanne ei ole uusi, esimerkiksi Reaganin ja Thatcherin häärätessä tahtipuikon varressa sai useampikin sosiologian laitos julkisen talouden vyönkiristysten nimissä mennä. Elinkeinoelämän suunnalta on myös tehty vaatimuksia yhteiskuntatieteiden roolia kohtaan ja paheksuttu pelkistä yhteiskunnan ongelmista puhumisesta.

Yliopistojen kolmas tehtävä

Yliopistoille on Suomen yliopistolaissa määrätty ns. kolmas tehtävä, joka on yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Käytännössä tämä toteutuu paradoksaalisesti yhteiskuntatieteissä juuri samalla tavalla kuin todennäköisesti Johannes Kananen asian tulkitsisi – yhteiskuntatieteet sopeutuvat tilanteeseen mukautumalla markkinamekanismiin, eli tekemällä itsensä tarpeelliseksi tuotannon ja kulutuksen näkökulmasta. Tämä tarkoittaa tutkimuskysymysten ja -alueiden ohjaamista kohti markkinoilla sovellettavia innovaatioita, joita voisi näiden tieteenalojen kohdalla kutsua vaikka sosiaalisiksi innovaatioiksi. Näiden sosiaalisten innovaatioiden pyrkimyksenä on yrittää tuottaa yhä moninaisempia markkinasovelluksia ihmisen käyttäytymisestä. Kaikki käy perseestä perämoottoriin, kunhan siitä voidaan tehdä markkinahyödyke, tai se parantaa touhuamisen toiminnallista tehokkuutta ja tuottavuutta.

No mitä pahaa tässä sitten on? Ei siinä sinänsä olekaan mitään pahaa, mutta se kääntää yhteiskuntatieteellisen katseen pois sen ydintehtävästä (kuten nykyään sanottaisiin), eli yhteiskunnallisten epäkohtien tutkimisesta ja niihin ratkaisuvaihtoehtojen esittämisestä. Tätä kutsutaan ikävästi kritiikiksi – mitään ikäväähän ei saa nykyään sanoa, siitä tulee ihmisille paha mieli. Tyypillistä on kysyä mihin tätä kritiikkiä sitten tarvitaan, eli mihin kriittisiä yhteiskuntatieteilijöitä tarvitaan?

Jos yhteiskuntaa ajattelee ruumiina, jossa sen jokaisella elimellä ja osalla on sen kokonaisuuden kannalta selkeä tarkoitus, voi yhteiskuntatieteilijän roolia verrata lääkärin tai fysioterapeutin rooleihin. Vaikka esimerkiksi kasvain tai selkävika ei välttämättä näy ruumissa ulospäin, on sen olemassaolo kuitenkin todellinen ongelma ja koko ruumiiseen vaikuttava asiantila, jonka hoitaminen muuten kun sen vaikuttavaan syyhyn puuttumalla on enimmäkseen turhaa. Kipulääkitys tekee elämästä ehkä siedettävää, muttei juurikaan paranna sen edellytyksiä tai pidennä sitä merkittävästi.

Myös yhteiskunnalliset ongelmat ovat pitkälti rakenteellisia ongelmia, joita ei ratkaista lisäämällä vain ihmisten kulutusmahdollisuuksia. Vaikka tämäkin näkökulma on yleensä yhteiskuntatieteilijöiden tiedossa ja selkeästi heidän osaamisensa ydinaluetta, ei sitä silti kovin usein tarjoilla julkisuuteen. Ongelmat saavat valtajulkisuudessa enimmäkseen yksilöihin käyviä psykopatologisia diagnooseja. Yhteiskunnan tutkijoille ongelmista on taas tullut paikoin tylsää, arkipäiväistä ja itsestäänselvää tietoa, jonka suhteen riittää kun sen tiedostaa. Toisin sanoen, yliopistoissa törmää aika usein tokaisuun: “toihan on vanha juttu, mä kuulin sen jo kauan sitten”.

Tästä päästään siihen kysymykseen, että mitä veronmaksajien rahoilla itsensä elättävillä yhteiskuntatieteilijöillä on antaa tälle rahalle vastineeksi? Ensinnäkin kun tämän kysymyksen esittää, alkaa ikuinen märinä siitä, että tutkijan pitää saada tutkia sitä mikä häntä kiinnostaa. Tämä on jo itsessään riittävä peruste mille tahansa tutkimuksen tekemiselle. Ja jälleen kerran, kaikki käy perseestä perämoottoriin.

Tässä kohtaa voisi jopa sanoa, että jos yhteiskuntatieteilijöiden mielikuvitusta tutkimusaiheiden keksimisessä voisi mitata jollain, napsahtaisi tästä jo itsessään joku innovaatiopalkinto. Ansio tämäkin, mutta mitä sitten tällä kaikella tutkimuksella tekee? Jos edes tyypillisimmät tutkimustulokset yhteiskunnallisista ongelmista tai vaikka kontrollimekanismeista eivät päädy julkiseen keskusteluun ja tätä kautta suuren yleisön tietoon, niin kuinka tieteilijät perustelevat heille olemassaolonsa tarpeen?

Mielestäni tällaisen perustelun tivaaminen on perusteltua, oli tutkijat siitä sitten itse mitä mieltä tahansa. Jos rakenteellisesta kritiikistä luovutaan, jää jäljelle enää vaihtoehto b, eli verinen kamppailu sosiaalisten innovaatioiden kehittelystä ja itsensä markkinoinnista niille, jotka istuvat rahakirstujen päällä. Tilannetta voisi verrata sellaiseen, jossa lääkärit lopettavat potilaiden leikkaamisen ja alkavat kilpailla lääketehtaiden suosiosta ja mahdollisuuksista kirjotella vain eniten rahaa tarjoavien reseptejä. Onhan tämä nykyisissä yliopiston ja yhteiskunnan rakenteissa ehkä tietyllä tavalla helppo ratkaisu, mutta sitä kakkua tuskin riittää kaikille jaettavaksi.

Se on tietenkin pakko todeta, ettei tutkijoiden asema ole helppo. Heillä on paljon opetus- ja hallinnollisia tehtäviä, joista opettaminen on tärkeä yliopistojen ydintoimi, joka on selkeästi yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. On myös olemassa muita julkisuuksia kuin valtajulkisuus joissa tutkijat pyrkivät vaikuttamaan. He käyvät puhumassa erilaisissa asiantuntijaorganisaatioissa, julkishallinnon elimissä ja muissa tilaisuuksissa. Kaikki kunnia tästäkin.

Näiden julkisuuksien suhteen voidaan olla kuitenkin myös kriittisiä. Kuinka paljon tutkijoita vain pakosta kuullaan ja millaista vaikuttavuutta laajemman yhteiskunnallisen keskustelun kannalta tällä on? Ainakaan Kanasen esiintuoma ajatus erilaisista kontrollijärjestelmistä ei ole paljoa tätä ennen julkisuudessa vilahdellut ja ihmisiä varmaan kiinnostaisi tietää kuinka heidän elämäänsä vaikutetaan. Tutkijoita varmaan myös kiinnostaa säilyttää mahdollisuutensa tutkimiseen. Eikö koulutettujen, osaavien yhteiskuntatieteilijöiden kannattaisi yhdistää voimiaan ja lähteä kamppailuun erilaisista julkisista tiloista jo oman itsensäkin vuoksi? Muuten se kaikki tieto ja osaaminen jää pienen, rajatun eliitin yksityisomaisuudeksi.

Tämä teksti on julkaistu myös Revalvaatiossa.

Jos jotakuta kiinnostaa lukea teknisempi/teoreettisempi esitys hallinnan analytiikasta, niin tarjoan tietysti omaa näkemystäni asiasta. Tarkoitus ei ole väittää, että kyseessä olisi johdonmukainen totuus, vaan tarjota yksi tulkinta aiheesta. Kyseessä saattaa siis olla ristiriitainenkin näkemys. Teoreettinen ja kiemurainen se on ainakin. Tekstini ”Hallinnan analytiikasta” löytyy täältä. Tulkintaa voi varmasti syyttää suppeudesta ja yksinkertaistuksesta, ja tiedän että muitakin tulkintoja riittää pilvin pimein, mutta tämän ansioksi mainittakoon, että se on edes jotakuinkin tolkullisen mittainen.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s