Koulutuksen maksullisuudesta

Akatemiaprofessori Pertti Alasuutari osallistuu keskusteluun korkeakouluopintojen maksullisuudesta Suomen parhaassa yliopistolehdessä Aikalaisessa kolumnillaan Tulisiko meillä olla lukukausimaksut?. Alasuutari osoittaa sosiologian professoriksi melkoista epäanalyyttisyyttä kirjoituksessaan ja itse asiassa toistaa ainoastaan oikeiston käyttämän silmänkääntötempun, jossa argumentoidaan maksuttoman korkeakoulutuksen olevan tulonsiirto köyhiltä ylemmälle keskiluokalle.

Kolumnin keskusteluosiossa sosiaalipolitiikan professori Pertti Koistinen käy hyvin läpi tärkeimmät tekniset argumentit lukukausimaksuja vastaan. Näiden erinomaisten argumenttien lisäksi haluan kiinnittää huomiota vielä pariin seikkaan, jotka käsittelevät Alasuutarin näkemyksen rakenteellisia ongelmia.

Alasuutari tuntuisi kovasti korostavan yliopistojen ”korkealaatuisuutta” ja viittavan siihen suuntaan, että tämän korkealaatuisuuden mittari on vain yliopistossa tehtävän tutkimuksen määrä. Tähän hän viittaa katsoessaan opiskelijoiden toimeentulo-ongelmien ollessa keskeisiä esteitä tutkijoiden ensisijaisten tehtävien suorittamisen tiellä. Tämä on tyypillinen ammattitutkijan näkökulma, joka pyrkii pyhittämään tutkimuksen sinänsä, vailla minkäänlaista aikomusta ottaa kantaa siihen, mitä tarkoitusta varten tutkimusta ylipäätään tehdään. Tyypillinen vastaus tähän on vetoomus tutkimuksen itseisarvoisuuteen, mutta vastaus on mielestäni epätyydyttävä. Syitä tälle voi hakea aiemmasta kirjoituksestani.

Enemmän haluaisin vielä kiinnittää huomiota Alasuutarin esittämään ”positiiviseen” ratkaisuvaihtoehtoon, johon hän tulee huomioituaan joitain mahdollisia epäkohtia lukukausimaksuissa. Hän esittää, että ”[y]ksi malli tähän olisi se, että valtio maksaa lukukausimaksut opiskelijoiden puolesta ja perii lainan takaisin sen jälkeen, kun opiskelija on valmistunut ja saanut töitä”.

Alasuutari jatkaa, että lukukausimaksut tasattaisiin tulevaisuuden tulotason mukaan, mutta en ymmärrä kuinka tämä käytännössä järjestettäisiin. Ongelmaksi tässä muodostuisi sen määrittely, mikä on sitä tuloa, joka koulutuksen välityksellä ulosmitataan. Käytännössä esim. holding-yhtiöiden kautta tulonsa pääomina ulosmittaavat lääkärit ja juristit pääsisivät toden näköisesti jälleen kerran pälkähästä.

Siinä mallissa jota ymmärrän Alasuutarin esittävän, maksaisi opiskelija siis opiskelunsa kahteen kertaan tulevan, oletetun työuransa aikana takaisin. Luonnollisesti ne, jotka päätyvät myöhemmin ns. tavallisen, progressiivisesti verotettavan palkkatyön piiriin, maksavat jälleen kerran lopulta raskaamman hinnan opinnoistaan. Toisaalta mitä suuremman osan nykyinen opiskelija ottaisi tulevaisuuden tuloistaan pääoma- tai muina vastaavina tuloina, joista maksetaan käytännössä tasaveroa, sitä enemmän hän hyötyisi koulutuksesta. Varmaan turha edes sanoa, kuinka varallisuus ja sitä kautta mahdollisuudet nostaa pääoma- tai vastaavaa tuloa periytyy Suomessa.

Hämmentävää on myös se, ettei hän koe minkäänlaiseksi ongelmaksi ihmisten alati kasvavaa sitouttamista kapitalistisen talouden mekanismeihin erilaisten luottojen välityksellä. Yksityisten ihmisten luotottaminen on kyllä oiva tapa pitää heidät otteessa ja saada elämä mukavasti pyörimään palkkatyön ympärillä, mutta hintalapun lyöminen koulutukselle ei ole mielestäni sivistysvaltion tunnusmerkki. Lähtökohtaisesti yhteisesti rakennetun sosiaalisen infrastruktuurin pitäisi ainakin potentiaalisesti olla kaikkien käytettävissä ilman sitoumusta kuitata velat jälkikäteen jollain toimenpiteellä.

Toinen keskustelu jota aiheen ympärillä käydään, on julkinen talous, josta on kytkökset yliopistojen ”taloudelliseen autonomiaan”. Kuumin peruna julkista taloutta koskevassa keskustelussa on varmasti kestävyysvaje. Valtiovarainministeriö väittää sen olevan 5% ja vetävän koko julkisen talouden kuralle tulevina vuosina. Tämä takuulla vaikuttaisi myös yliopistojen rahoitukseen. Se, mistä VM on lukunsa repinyt, säilyy kuitenkin mysteerinä.

Keskustelu kestävyysvajelaskelmien ongelmista on levinnyt laajalti jo julkisuuteenkin saakka ja yhtenä keskustelun aloittajista voi pitää Helsingin kauppakorkeakoulun kansainvälisen talouden professori Pertti Haaparantaa. Hän kirjoitti aiheesta Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa taannoin otsakkeella Julkisen talouden kestävyyslaskelmista.

Jo tämän tekstin perusteella voi epäillä, että kyseessä on hyvin pitkälle poliittinen keskustelu, jolla kokoomusvetoinen VM ajaa innolla omia ideologisia näkemyksiään. Näiden luultavasti toivotaan vain tuottavan kaikenlaisia kannustimia yksityiseen taloudenpitoon, kuten esimerkiksi ”taloudellisesti autonomiselle” yliopistolle, mutta tietenkin kapitalistisen markkinatalouden kovilla reunaehdoilla. Jos hyväksymme nämä näkemykset sellaisenaan, on turha varmaan edes miettiä kriittisiä vaihtoehtoja yliopiston ja muun yhteiskunnan suhteen uudelleen määrittelemiseksi.

EDIT: Nyt VM on vastannut Haaparannan kritiikkiin. Vastaus löytyy Kansantaloudellisen aikakauskirjan seuraavasta numerosta. Debatti on tervetullutta, muttei silti mielestäni poista keskustelun poliittisuutta tai tee kestävyysvajekeskustelusta yhtään vähemmän ristiriitaista. Kukin tehköön omat johtopäätöksensä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s