80-luvun heavy metal maskuliinisuuden symbolina

Vuorossa jälleen kevyt kulttuuripläjäys! Tällä kertaa postaan tähän klassikkopätkän heavy metal -yhtye Judas Priestin Screaming for Vengeance -kiertueelta vuodelta 1982.


Olen koko elämäni harrastanut heavy metallia ja mielestäni varsinkin 1970- ja 80-luvun sellainen on erittäin siististi cool, mutta välillä tulee pohdiskeltua seuraavaa. Enkä ole tietenkään ensimmäinen asiaa pohtinut.

Nykyään on varsin tunnettu seikka, että bändin keulahahmo Rob Halford on julkihomo ja varsinkin pukeutumisen perusteella on moni vääräleuka vääntänytkin asiasta vitsiä, että tuliko tämä nyt sitten silloin 90-luvun alussa yllätyksenä kenellekään, kun Rob astui kaapista ulos. Toisaalta jos Robia vertaa muuhun bändiin, ei ero ole merkittävä.

Oikeastaan juuri tämä 1980-luvun, ja osittain vielä 90-luvunkin heavy metal -estetiikassa on kiinnostavaa. Heavy on nimittäin perinteisesti maskuliinista miesten musiikkia, mutta varsinkin tuohon aikaan nämä kaikkein raavaimpien miesten suurimmat sankarit pukeutuivat järjestäen vastaavalla tavalla, nimittäin nahkaan, jota pidetään perinteisesti esim. Tom of Finland -kuvaston vakiovaatetuksena.

Parhaimmillaan/pahimmillaan jotkut bändit, kuten Kiss tai ääripäästä vaikkapa Poison veivät tämän kehityksen vielä nahkavaatetuksen tuolle puolen ja ottivat käyttöönsä kaikkea sifonkihuivien ja leopardikuosien välimaastosta.

Toisaalta tämä raivasi tietä glam rock -kulttuurille, mutta yhtä kaikki, jos katselee nimenomaan esim. Kissin 80-luvun liveäänitteitä, on pukeutuminen ja puheet keikalla hämmentävässä ristiriidassa. Samalla kun leopardihousuinen ja sifonkiin verhoutunut Paul Stanley hytkyi lavalla kun kiimainen kissapeto, villitsi hän vahvasti raavaista miehistä koostuvaa yleisöä toinen toistaan rasvaisemmilla naisjutuilla.

Kysymys kuuluukin: miten voi olla mahdollista, että leimallisesti heteroseksuaalisuuteen kytkeytyvä ja sitä palvova kulttuuri otti käyttöönsä sellaisen kuvaston, joka viestittää juuri päinvastaista?

Edelleen, jos katsotte yllä olevan Priestin liveklipin, tunnistatte varmaan ilmiön. Itselleni vaati pysähtymistä ajattelemaan, että tämän erikoisen ristiriidan, jos sitä voi siksi kutsua, pystyi havaitsemaan. Ehkä kyse on nimenomaan rajojen rikkomisesta ja normien hyväksymättömyydestä, siitähän koko heavy metal -kulttuurissa on ollut alun pitäen kysymys.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s