Vastuun kantamisesta

Pertti Haaparanta kirjoittaa kiinnostavasti Akateemisessa talousblogissa otsikolla Korkeampaa johtamista. Haaparanta antaa runtua paljon puhutuille johdon palkkiojärjestelmille:

Yritysten korkeimman johdon palkkioissa ei ehkä ole edes kyse kannustamisesta vaan puhtaasti ahneudesta, joka voidaan tyydyttää siksi, että omistajilla ja muilla yritysten toimintaa rahoittavilla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta valvoa johdon palkitsemista. […] [T]utkijat päättelevät, että yritysjohdon tuloista suuri osa ei ole kannustinta vaan puhdasta tulonsiirtoa osakkeenomistajilta, tilaisuus tekee varkaan. […] Bear Stearns ja Lehman Brothers -investointipankkien konkursseissa yritysten korkein johto ei menettänyt mitään: se oli ennen konkurssia kerännyt huomattavat tulot ja varallisuuden, joka ei hävinnyt mihinkään. Näin ollen sillä ei ollut mitään riskiä kannettavanaan, joka olisi vaikuttanut sen päätöksiin. […] Pankit, yleisemmin rahoituslaitokset, ovat siis eläneet ja elävät puhtaasti yhteiskunnan kustannuksella. Itse asiassa tukien määrä on joinakin vuosina ylittänyt pankkien mitatun osuuden maailman bruttokansantuotteesta. Pankkien johdon palkkioita eivät maksa rahoituslaitosten osakkeenomistajat vaan veronmaksajat. Nämä ihmisetkö pitäisi päästää irti enemmistön kahleista?

Haaparanta runttaa aiheellisesti palkkiojärjestelmän tehottomana ja perustelemattomana. Tosiasialliset tulokset eivät vastaa millään mittapuulla palkintaa, mutta silti palkkioiden nostajat katsovat tietty olevansa oikeutettuja niihin.

Tämän lisäksi voi ihan yksinkertaisesti miettiä, mikä olisi sitten sellaista vastuuta tarkalleen ottaen, mistä pitäisi palkita? Miten jotain voidaan kutsua vastuun kantamiseksi, jos näillä kantajilla ei ole mitään mitä varsinaisesti hävitä, kuten Haaparanta jo hieman toikin esille?

Näissä keskusteluissa vastuun käsite jää jotenkin aina melko intuitiiviseksi. Kuten kirkkoisä Augustinus totesi puhuttaessa ajasta: “Tiedän hyvin, mitä se on – edellyttäen, ettei kukaan kysy sitä minulta. Mutta jos minulta kysytään ja minä yritän selittää, menen ymmälle…”.

Jos johtaja epäonnistuu, ei hänen tarvitse varsinaisesti luopua mistään, vaan paremminkin kyse on toteutumatta jäävästä mahdollisuudesta. Tässä mielessä kyse ei ole palkitsemisen tapauksessa mistään kannetusta vastuusta, vaan yksisuuntaisen järjestelmän tarjoaman lisähyödyn toteutuvasta tai toteutumatta jäävästä ulosmittaamisesta.

(Normatiivisena lisähuomautuksena todettakoon, että se porukka ei varmaan jää kuitenkaan roikkumaan taloudellisesti tyhjän päälle, jolla ylipäätään on potentiaalinen mahdollisuus näiden palkkioiden nostamiseen.)

Toinen kysymys joka tähän liittyy, on se, että kuinka suuri rooli kenelläkään yksittäisellä ihmisellä voi todellisuudessa edes olla jonkun organisaation toiminnan kannalta?

Yleisesti ymmärtääkseni jossain määrin ajatellaan, että joillain yksittäisillä ihmisillä voisi olla yhteisöissä niin suuri rooli, että sillä olisi merkittävällä tavalla tekemistä sen yhteisön toimivuuden kanssa. Enpä olisi kovin vakuuttunut tällaisen ajattelun paikkansa pitävyydestä.

Edellä mainitut kysymykset tuntuvat hämärtyneen osittain julkisessa keskustelussa palkkioiden kokoa käsittelevien kysymysten alle. Tämä lienee seurausta siitä, että organisaatioiden tuloksen ja niiden johtamisen välille luotu ajatuksellinen yhteys on muodostunut arkiajattelussa jo niin itsestäänselvyydeksi, ettei sen esioletuksia ole enää mielekästä kyseenalaistaa.

Advertisements

Yksi kommentti artikkeliin ”Vastuun kantamisesta

  1. Päivitysilmoitus: Poliittiset vastuunkantajat – Rötösherranen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s