Taloussanomien Jan Hurri tekee taas poikkeuksellisen pitkän ja syvän analyysin, jonka kohteena tällä kertaa on Suomen talouden velkaantuminen.
Hyvää Hurrin analyysissä tällä kertaa on yksityisen velan mukaan laskeminen. Normaalistihan keskustelua käydään vain julkisen sektorin velkaantumisesta, ikään kuin yksityisen sektorin velkaantumisella ei olisi kokonaistalouden kannalta mitään vaikutuksia:
Suomen julkisen ja yksityisen talouden koko velkamäärä on yhteen laskien pian 300 miljardia euroa, ja tämän vuoden loppuun mennessä tuo luku menee melkoisen varmasti puhki.
Huima velkamäärä kertyy kokoon, kun viimeaikaisen velkaantumisvauhdin perusteella arvioidaan velkamääriä tämän vuoden lopussa ja lasketaan yhteen:
1) valtion ja kuntien yhteensä 120 miljardin euron velat,
2) kotitalouksien yhteensä 120 miljardin euron velat ja
3) yritysten yhteensä 65 miljardin euron pankkivelat.
Näin velkoja yhteen ynnäämällä taakka kasvaa jopa hivenen yli 300 miljardin euron.
Näin käy, vaikka potista jää vielä uupumaan suurimpien yritysten suoraan rahoitusmarkkinoilta tai ulkomaisista pankeista hakema velkarahoitus samoin kuin pankkien ja muiden rahoitusalan yritysten velat. Niinpä arvio 300 miljardin velkataakasta kuvaa Suomen koko velkamäärää ennemmin ala- kuin yläkanttiin.
En ala tässä tarkistelemaan lähteitä, mutta jos näillä hujakoilla liikutaan, on jo kotitalouksien kokonaisvelkaantuminen samaa luokkaa kuin julkisen sektorin. Tähän kun vielä raapaistaan yritysten velat päälle, niin johan piisaa.
Puhuessaan velkaongelman räjähdysherkkyydestä Hurri mainitsee, että keskeinen ongelma on tulevissa velanhoitokustannuksissa:
Jos korollista velkaa on 300 miljardia euroa, tietää jokainen yhden prosenttiyksikön koron nousu kolmen miljardin euron lisää vuotuisiin korkomenoihin. Korkojen pomppaaminen kaksi prosenttiyksikköä korkeammiksi tietää kuusi miljardia euroa entistä raskaampia korkomenoja.
Nyt Suomi on ollut niiden maiden joukossa, joiden korkomenot ovat hyvän luottoluokituksen ja suhteellisesti matalan julkisen velkaantumisen vuoksi olleet edelleen pienet. Kriisiskenaario onkin edessä, jahka korot lähtevät nousuun.
Mutta miksi näin? Vähemmän julkisessa keskustelussa piipahdellut yksinkertainen yksityiskohta on, että Suomenkin valtion velkojen korot määräytyvät yksityisillä velkakirjamarkkinoilla. Tätä asiaa Raha ja talous -blogi on yrittänyt tuoda ponnekkaasti esille pitkään, kuten myös viimeisimmässä kirjoituksessaan Kestävyysvajeen poistava rakenteellinen uudistus.
No mitä iloa tästä tiedosta sitten on?
Raha ja talous -blogin dynaamisen duon toinen osapuoli, Jussi Ahokas, tuo mainitussa kirjoituksessaan esille että:
korkotason määrittäminen voitaisiin kuitenkin siirtää Euroopan keskuspankille, jolla on eurovaluutan liikkeellelaskijana viimekätinen valta päättää kaikista euromääräisistä koroista.
Jos EKP ilmoittaa lainaavansa kaikille euromaille tarvittaessa kahden prosentin korolla, tätä korkeampaa korkoa niiden ei tarvitse veloistaan maksaa. Näin ollen EKP voi periaatteessa asettaa jokaisen euromaan koron tasolle, joka poistaa laskennallisen kestävyysvajeen. Laskennallisen kestävyysvajeen poistamisen lisäksi EKP:n ilmoituksella olisi kuitenkin vieläkin merkittävämpiä seurauksia.
Jos EKP alkaa määritellä valtionvelan korkoja ja suostuu valtioiden viimekätiseksi lainaajaksi, menettää kestävyysvaje merkityksensä myös talouspoliittisena ongelmana.
Muuttamalla EKP:n roolia voitaisiin siis vaikuttaa koko euroalueen taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Tämä vaihtoehto ei kuitenkaan kovin usein vilahtele julkisissa keskusteluissa. Poliittisesti esitys taitaa olla liian epärealistinen.
Onko asia niin, että esitys on poliittisesti niin erärealistinen, ettei siitä kannata edes keskustella? Vai onko se juuri siksi niin epärealistinen, että siitä ei keskustella?
Rötösherranen 