Ammatinvalintakysymys

Ammatinvalintakysymykset voivat olla vaikeita. Ajatuksia niiden kohdalla ohjaavat mielikuvat ihanne- ja inhokkityöpaikoista. Varmasti voimakkain yksittäinen ajatuksia ohjaava mielikuva on ihannetyöpaikasta, joka vastaa kaikkia niitä toiveita, joita ihminen osaa työlleen asettaa. Valitettavasti todellisessa todellisuudessa näitä taitaa tulla vastaan melko harvoin.

On varsin pitkään tunnettu tutkimustulos, ehkä hieman vastoin arkijärkeilyä, että mitä koulutetumpi ihminen on, sitä pettyneempi hän on työelämään sinne päästyään. Tämä siksi, että koulutus kaikessa hienoudessaan luo sellaisia odotuksia työtä kohtaan, joita juuri mikään työ ei voi täyttää.

Työpaikat ovat kaavoihinsa kangistuneita organisaatioita – julkisesta yksityiseen sektoriin – joissa perinteet, mielipiteet, jäykät rakenteet ja vaihtelevat työpaikalle ulkoiset olosuhteet määrittelevät pitkälti sitä, miten ihminen työn puitteissa voi itseään toteuttaa.

On monenlaisia tapoja sopeutua tähän todellisuuteen. Yksi vaihtaa jatkuvasti työtä, toinen päätyy freelanceriksi tai yrittäjäksi, kolmas jää ja ja sopeutuu instituution rakenteiden alla. Joku saattaa myös toiminnallaan muokata toimintaympäristöään aktiivisesti. Tai toki kaikki muovaavat jollain tavalla ympäristöään, vaikka sitten huomaamattaan, mutta toiminta ei aina ole kovin tiedostetulla tasolla kohdennettua. Joku jää myös työttömäksi.

Joka tapauksessa, nähdäkseni on olemassa ainakin neljä alakategoriaa sille, millaisia duuneja on olemassa:

1) ihannetyö, jossa haluaa olla;
2) työ, jossa ei yksiselitteisesti tiedä, haluaako olla;
3) työ, joka ei ainakaan ole sellainen, jossa ei halua olla;
4) inhokkityö, jossa tietää että ei halua olla.

Antanette anteeksi hieman lapselliset kategoriat.

Itse näen, että kohdan 1. työ on harvinainen, mutta tietysti mielekäs.

Kohta 2. taas on varmaan monelle sellaiselle tyypillinen, joilla ei ole mitään ajatusta ihannetyöstä, mutta jotka ovat ajautuneet tai päätyneet työhönsä. Tällaisissa töissä on luultavasti monenlaisia puolia, jotka kompensoivat toisiaan.

Kohta 3. on sellainen kompromissi, jossa tietää pystyvänsä olemaan, eli se ei vastaa kumpaakaan äärilaitaa.

Kohdan 4. töitä moni joutuu tekemään, koska ei ole vaihtoehtoja. Ihmiset päätyvät näihin töihin, koska hankitulla koulutuksella ja kokemuksella ei kilpailla muiden kohtien duuneista. Toisaalta, myös koulutus ja kokemus ovat kilpailtuja resursseja, joihin kasvavassa määrin yhä pienenevä joukko pääsee käsiksi.

Historiallisesti näitä ääripäiden edustajia on kutsuttu luokiksi. Toinen luokka on toisesta riippuvaisempi kuin toinen toisesta. Sekä sosiaalinen että taloudellinen pääoma on kasautunut yhteen päätyyn, siinä missä suorittavan työn perinteet, kulttuuri ja niukkuus toiseen. Joissain päin maailmaa tähän kehitykseen on myös puututtu, ja sillä on saatu tuloksiakin aikaiseksi. Tämän puuttumisen mielekkyydestä kiistellään tällä hetkellä Suomessa paljon.

Mikä tässä nyt on myös tärkeää, on työpaikkojen niukkuus. Jos ylipäätään töitä ei ole, tulee jakolinja ääripäiden välillä syvenemään. Jos mahdollisuuteen hankkia töiden saamiseen tarvittavia resursseja puututaan, tulee jakolinja entisestään syvenemään.

Toisaalta, jakolinja unelmatyön ja työn välillä tulee myös syvenemään. Yhä useampi kuvittelee itsensä milloin laulajatähdeksi, milloin yrityksen jet set -elämää viettäväksi johtajaksi, ja yhä harvempi tekee tällaisia duuneja.

Yhä useampi tulee taas parhaimmissakin töissä tuntemaan selkänahassaan sen kilpailun ja talouden ankaran käden vaikutuksen, joka pakottaa ihmiset sellaisten töiden välikappaleiksi, joilla ei ole mitään muuta sisältöä, kuin myydä toinen toisillemme jotain. Vieläpä kasvavassa määrin vaikka väkisin.

Toisaalta, kasvavassa määrässä töitä joudumme myös myymään omaa itseämme, tavalla tai toisella. Meistä siis tulee niiden tavaroiden kaltaisia, joita meidät työmme puolesta pakotetaan myymään.

Huonommassa osassa oleva porukka sitten tippuu kokonaan pois oravanpyörästä ja pakotetaan kohdan 5. duuneihin. Ai niin, kohta 5. jäi esittelemättä:

5) pakkotyö, johon joutuvat ne yhä lisääntyvät porukat piruparkoja, jotka pakotetaan poliittisin toimin risusavottoihin tai pikaruokaravintoloiden siivoojiksi työttömyyskorvauksella. Jossain päin maailmaa tämä on jo ihan totisinta totta.

Kävi jo varmaan selväksi, että pohdin tässä omalla kohdallani näitä ammatinvalintakysymyksiä. Tällä hetkellä painin kohtien 2. ja 3. välillä. Tämä on siinä mielessä kiitollinen tilanne, että minulla ei ole mitään epärealistisia haaveita olemassa töistä, joita ei ole olemassakaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s