Sähkö tulee seinästä ja raha automaatista

Ottopiste
Kuva: Wikimedia Commons

Arkijärkeä kuvaavan sanonnan mukaan taloudesta tai sähkön saatavuudesta on turha murehtia, koska sähkö tulee seinästä ja raha automaatista. Valitettavan usein tämän tyyppistä päättelyä noudatetaan ympäristö- ja talouskysymyksistä keskusteltaessa. Päätelmän kyljessä kulkee usein lisänä näkemys, että kaikki muutokset maailmassa lähtevät ihmisten yksilöllisistä päätöksistä, jolloin laajempia säätelytoimia ei tarvita.

Maailma.net-sivusto julkaisi tänään 23.2.2015 artikkelin Kenen vettä syömme? Filosofi, tietokirjailija Ville Lähde summaa Facebook-sivullaan hienosti tekstin keskeisen sisällön ja siihen sisältyvän logiikan:

Olin jokin aika sitten Emilia Kukkalan kanssa keskustelemassa radiossa luonnonresursseista, ja mainitsin silloin, että esimerkiksi omassa vedenkulutuksessa vesihanan vahtiminen on aika mitätön keino. Vain 3% suomalaisten vedenkulutuksesta on kotitalousvettä. Jopa puolet kulutuksestamme tapahtuu jossain kaukana, kun syömämme ruuan ja käyttämiemme tuotteiden luonnonvarakuormitus on ulkoistettu toisaalle – ja usein alueille, jotka kärsivät kuivuudesta. Ulkoistamisen tavoista puhun paljon kirjassani ”Niukkuuden maailmassa”.

Kuten Villen kirjastakin käy ilmi, kyseistä logiikkaa kannattaa soveltaa muuhunkin. Olen esimerkiksi aiemmassa kirjoituksessani maininnut, että päästöistä ja kulutuksesta puhuttaessa vauraiden maiden on turha onnitella itseään ja närkästellä Kiinan kaltaisia maita. Käytännössä se, että paikallisesti voidaan vähentää päästöjä tai luonnonvarojen käyttöä, usein tarkoittaa niiden kulutuksen siirtämistä jonnekin muualle.

Erityisen vaikeaa tuntuu olevan näiden logiikoiden kytkösten näkeminen talouteen ja talouskasvuun. Jos luonnonvarojen käytön ja tuotannon yhteyksiä ei tarkastella suhteessa kasvuun, jää jotain keskeistä huomaamatta.

Historiallisesti talouskasvu on ollut elimellisesti kytköksissä fossiilisten polttoaineiden ja muiden luonnovarojen yhä laajenevaan käyttöönottoon, eikä mitään vakavasti otettavia korvaavia järjestelmiä esimerkiksi energiantuotannossa ole tällä haavaa näköpiirissä. Asiaa ei myöskään auta se, että energia mielletään usein seinästä tulevaksi sähköksi.

Yleisesti ottaen talouskasvu tuntuisi tarvitsevan kasvavan määrän energiaa, vaikka esimerkiksi kestävyyden kaltaisten käsitteiden viljeleminen yhä moninaisemmissa asiayhteyksissä häiritsee tämän kytköksen havaitsemista. (Kts. myös Teppo Eskelisen Kestävän kehityksen paradoksit.)

Tässä kohtaa tuottavuuden lisääntymisen uskotaan vapauttavan meidät niukkuuden satimesta. Karkeasti: Vaihdetaan energiansäästölamput, niin sähköä ei kulu niin paljoa. Mutta kuinka paljon energiaa kuluu energiansäästölampun tekemiseen? Monille tuttu esimerkki tällaisten EROEI-laskelmien paljastavuudesta lienee biopolttoaineet, joiden suhteista kannattaa ottaa selvää.

Ongelma kuitenkin edelleen on laskennallisen tehokkuuden ja tuottavuuden tiukka kytkös talouteen, eikä siihen mihin sitä pitäisi verrata: energian ja luonnonvarojen määrän absoluuttiseen kulutukseen ja toisaalta päästöjen absoluuttiseen määrään. Se, että lohi viedään Thaimaaseen fileroitavaksi voi olla taloudellisesti tahokasta, mutta jokainen voi miettiä touhun mielekkyyttä. Tämä ole ainoa esimerkki vastaavista käytännöistä. Tätä on myös vaikea havaita kaupan kalatiskillä.

Toisaalta, koska talous pyörii investointien ja kasvun ympärillä, tarkoittaa sen taantuminen työttömyyttä ja tätä kautta kurjuutta. Tässä kohtaa pitää ymmärtää talouskasvun periaatteita ja sen syvempää kytköstä monimutkaiseen todellisuuteen, jossa yksien toimien vaikutusten tarkastelua toiselle puolelle maailmaa ei voi typistää henkilökohtaiseen kulutuskäyttäytymiseen tai toisaalta ideaaleilla pelaavaan tehokkuusajatteluun.

Ilman taloudellista voittoa ei yksityisessä taloudessa ole investointeja. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä selittää paljon sitä ristiriitaa, joka luonnonresurssien, säätelyn ja talouskasvun välillä vallitsee.

Surullisinta tässä keskustelussa on, että jos ilmaisee näkemyksiä joita olen juuri esittänyt, saa välittömästi leiman, jota värittää yksinkertaistaviin poliittisiin laareihin lokerointi ja tätä kautta mitätöinti. Ei kuitenkaan tarvita mitään punavihreitä silmälaseja, jotta voi päätyä vastaaviin johtopäätöksiin.

Olen yllä yrittänyt esittää hajahuomioita siitä, miksi henkilökohtainen kokemus ja siihen kytkeytyvä logiikka voi olla huono mittari arvioitaessa toimien laajempia seurauksia ja kytköksiä. Siksi tarvitaan kriittistä tutkimustietoa ja tätä tietoa ymmärrettäväksi tekevää, riittävän selitysvoimaista teoriaa. Jaankin Ville Lähteen näkemyksen siitä, että ajatteli itse kukin edellä esitetyistä asioista mitä tahansa, ympäristökysymys ei ole mielipidekysymys, eikä talous ole vain yksittäisten mielihalujen aggregaatti.

Olen yksinkertaistanut tekstissä monia asioita rajusti ja toisaalta, en ole lähteistänyt tätä tekstiä juurikaan. Jos aihe kiinnostaa, alkuun pääsee Villen erinomaisella kirjalla.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s