Ajattelun myyttejä murtamassa

Jos minun pitäisi nimetä viimeaikaista, suomenkielistä tietokirjallisuutta jota suosittelisin kenelle tahansa, tulisi mieleen kaksi teosta. Kyseisiä teoksia yhdistää sama kirjailija, filosofi Ville Lähde, jonka kaksi viimeisintä tietokirjaa Niukkuuden maailmassa ja Paljon liikkuvia osia ovat käytännöllisesti katsoen kenelle tahansa hyödyllisiä ja oleellista luettavaa.

Sanon nyt molemmista kirjoista jotain, vaikka Liikkuvista osista olen kirjoittanut pienen arvion verkkolehti Alustalle!, jossa on myös Lähteen haastattelu.

YmpäristöaNiukkuuden-maailmassa-etukansijattelun myytinmurtaja

Nykyään on muotia kannattaa kestävää kehitystä ja omata vihreitä arvoja. Samalla vihreys tulkitaan usein arvoksi, joka suhteutuu reaalipolitiikkaan ja sitä voidaan toteuttaa kun siihen on varaa. Usein ei ole. Vähintään yhtä usein vihreät arvot sulautetaan osaksi kehitystä, jossa mistään ei tarvitse tinkiä ja silti voimme elää yhä ympäristöystävällisemmässä maailmassa. Lähde ottaa nämä arkistuneet myytit suurennuslasinsa alle, eikä niiden purkaminen jätä jälkeensä vain nättiä jälkeä.

Niukkuuden maailmassa on ennen kaikkea tuhti tietokirja. Reilu puolitoista sataa sivua leipätekstiä ja viitteet päälle on raju pala purtavaksi. Vaikka lukijalla olisi kohtalaisetkin pohjatiedot ympäristöön liittyvistä ongelmista ja niiden kytköksistä yhteiskunnallis-poliittis-taloudelliseen todellisuuteen, on Lähteen tarjoilemalle tietopaketille pakko nostaa hattua sen tietomäärän edessä. Silti tämä tietomäärä tarjoillaan selkeydestä ja luettavuudesta tinkimättä.

Lähde kyseenalaistaa, ei enempää eikä vähempää, kuin lähes kaikki ympäristöä koskevat totunnaistuneet ajatukset, joista käsin päivänpolttavimpia reaalipoliittisia keskusteluja käydään. Silti poissaolollaan loistavat vaikeaselkoinen filosofia ja moraalinen närkästely – ne on korvattu faktoihin pohjaavilla selkeillä mutta syvällisillä analyyseillä.

Kirja aloittaa taipaleensa sekä historiallisella katsauksella keskeisimpiin ympäristökeskustelun kipukohtiin että siihen, miksi muutos on tietyssä, perityssä historiallisessa tilanteessa niin vaikeaa. Peritty tilanne onkin yksi Lähteen keskeisiä käsitteitä. Se kuvaa tilannetta, joka on luonnonympäristön kanssa vuorovaikutuksessa tuotetun historiallisen inhimillisen toiminnan tuloksena nyt elävillä polvilla käsillä. Vaikka peritty tilanne ei tarkoita historiallisen kehityksen determinaatiota, on siinä piilevä hitausvoima, inertia niin voimakasta, ettei tankkerin kääntäminen uuteen kurssiin ole ollut enää pitkään aikaan yksittäisten ihmisten haluista ja tahdoista riippuvaista.

Näistä haasteita huolimatta Lähde korostaa läpi kirjan niitä mahdollisuuksia joita käsillä olevassa tilanteessa on. Monen ongelman kanssa rinnan on lisääntynyt inhimillinen tietämys vallitsevasta tilanteesta, eikä kukaan tietäisi esimerkiksi ilmastonmuutoksen olemassa olosta ilman teknologisen kehityksen mahdollistamaa meteorologista mittausta. Näin Lähde myös irtisanoutuu teknologian tai muun yksittäisen muuttujan syyttämisestä tilanteessa, jossa on otettava samaan aikaan huomioon useita muuttujia ja niiden ristiriitaisia rooleja kehityksessä.

Kirjan kova ydin tiivistyy hyvin sen mainossloganiin: Ympäristö ei ole mielipidekysymys.

Toinen kirjassa toistuva keskeinen teema on monimutkaisuus, jonka sivuuttamisella sekä tilanneanalyyseissä että toimintamalleissa Lähde katsoo tehtävän ratkaisevan virheen. Tästä teemasta itsestään kertoo Lähteen uusin tietokirja, Paljon liikkuvia osia.

ville-lahde-paljon-liikkuvia-osiaJulkisen ajattelun myytinmurtaja

Kuten mainittua, laajempi arvioni kirjasta on jo julkaistu, mutta käsittelen vielä hieman kahta ajankohtaista teemaa, joiden pureksimiseen kirja antaa edellytyksiä.

Kirjassa kuvataan hyvin kuinka politiikalla tuotetaan ihmisiä karsinoivaa arkiymmärrystä. Tällöin katsotaan, että jollain ulkoapäin määritellyllä toimijajoukolla on joku kyseistä ryhmää yhdistävä ominaisuus. Näin tapahtuu populistisessa puheessa ”suvaitsevaistosta” (tai ”suvakit”, OH), tai toisaalta puheessa ”terrorismista”, jolla tehdään jo kansainvälisen tason politiikkaa.

Kun Timo Soini syyttää suvaitsevaistoa mielipidevainosta, hän rakentaa retoriikkansa pettävälle pohjalle:

”Soini on nojannut mielipiteiden pyhyyden retoriikkaan syyttäessään ”suvaitsevaistoa” suvaitsemattomuudesta ja toisin ajattelevien vainoamisesta. Epäluulo ja vihamielisyys muukalaisia kohtaan on sekin vain mielipide, joka on jokaisen oma ja siksi oikea. Kellä tahansa on siihen oikeus, eikä se koske ketään muuta. […] Tämän ajattelun epärehellisyys on ilmiselvää, kun sitä pysähtyy miettimään, mutta silti retoriikka tuntuu purevan.” (100.)

Soini antaa suvaitsevaiston leiman kuvitellulle joukolle ihmisiä, jotka hänen retoriikassaan vainoavat niitä joilla on mielipiteitä. Tämän jälkeen suvaitsevaisto voidaan löytää tarvittaessa mistä tahansa, missä Soinin politiikkaa kritisoidaan, ja kääntää Soinin kannattajat vastustamaan heitä. Tietenkään tällöin Soini ei suo mielipidettä hänen kanssaan eri mieltä oleville, mutta sitä moni sananvapaussankari tuskin pysähtyy miettimään. Tärkeintä on tunnistaa vihollinen ja vauhkota omasta mielipiteestä.

Soinin retoriikka vie rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua eteenpäin yhtä vähän kuin terrorismilla pelotteleminen rauhaa. Vielä astetta raskaampiin aiheisiin kirjassa siirrytään kun pureudutaan oikeutetun ja barbaarisen väkivallan rajanvetoon:

”Terroristi on lain, yhteiskunnan ja sivistyksen tuolla puolen. Sotilas sen sijaan on sotatilassakin juridisessa tilassa, osa yhteiskuntaa. […] Terroristi on sen sijaan aina yksilö, jonka tekoja ei arvioida mitään poikkeustilaa vasten vaan abstraktista moraalisesta näkökulmasta. Tuomio on annettu etukäteen, todistuksen taakkaa ei ole, eikä rangaistuksia tarvitse oikeuttaa kenenkään silmissä. […] Pelkän nimilapun ”terroristi” käyttö luo oletuksen, että kaikilla näin nimetyillä yksilöillä, teoilla ja ryhmillä täytyy olla jotain yhteistä.” (170.)

Sota terrorismia vastaan häivyttää tarpeen ymmärtää erilaisten pitkien konfliktien tai terroristeina näyttäytyvien ryhmien historiaa. Samalla valitettavasti tehdään mahdottomaksi saada väkivallan kierre katkaistua. Kun uudet sukupolvet syntyvät keskelle tuhoa ja valmiiksi määriteltyä viholliskuvaa, ei ”terroristeja” tarvitse enää edes yrittää ymmärtää ihmisinä tai poliittisina toimijoina, tai konfliktien historiallis-poliittista luonnetta.

Jos Lähteen kirjojen tietoperustaa ja argumentatiivista sisältöä vertaa siihen kaaokseen joka julkisessa keskustelussa vallitsee, on eroa kuin yöllä ja päivällä. Kysymys kuuluukin: Kuinka rakentaa käytännössä tällaisten puheenvuorojen pohjalta järkevää ja harkitsevaa politiikkaa siinä historiallisessa tilanteessa, jossa vastakohtien ja kärjistysten läpäisemä kollektiivinen järki yrittää ratkaista ongelmia, joita se päätyy toiminnallaan enimmäkseen vain kärjistämään? Kysymystä kosketellaan molemmissa kirjoissa, mutta se voisi ansaita vaikka jopa oman kirjansa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s