Karl Marx täytti 200 vuotta toukokuun 5. päivä. Maailman ehkä arvostetuin tiedelehti Nature totesi hiljattain Marxin olevan länsimaiden koko historian vaikutusvaltaisin tutkija. Parta-Kalle, tuo kiukkuinen kapitalismin kriitikko, porvareiden pilkkaaja ja väsymätön vallankumouksellinen onkin jättänyt pysyvän sormenjälkensä maailmanhistoriaan, ollen yksi kiistellyimpiä ja vaikuttavimpia ajattelijoita ikinä.
Nyt kilvan kysytään, onko Marxin ajattelulla enää muuta kuin oppihistoriallinen merkitys. Onko Marx siis reliikki, vai edelleen käyttökelpoinen ja vaikuttava ajattelija? Aihetta pohdittiin Marxin synttäreillä esimerkiksi Tampereella (kts. tämä ja tämä).
Marxin kirjallinen tuotanto on laaja ja monipuolinen. Siinä käsitellään aiheita maan ja taivaan väliltä, eikä Marx anna, toisin kuin usein väitetään, valmiita ohjeita matkalle kohti parempaa maailmaa. Marx kirjoitti ennen kaikkea teoreettisesti kärkevää ja vaikuttavaa yhteiskunta-analyysiä ja kritiikkiä.
Kaikkein kuuluisimpia teoksia Marxilta ovat Pääoman ensimmäinen osa (1867, lue koko teos englanniksi täältä) ja työtoveri Friedrich Engelsin (1820-1895) kanssa kirjoitettu Kommunistinen manifesti (1848, lue koko teos englanniksi täältä). Niissä näkyy Marxin samanaikainen poliittisuus ja tieteellisyys. Marxin mielestä tieteen ja politiikan välillä ei ollut radikaalia eroa, koska olihan filosofian tehtävä muuttaa, ei vain tulkita maailmaa. Sen Marxin filosofia teki.
Nostan esille joitain Marxin perusasioita, jotka ovat samalla kiistellyimpiä, mutta toisaalta kiinnostavimpia. En ole Marx-eksegeetikko, enkä edes asiantuntija, mutta koenkin, että hänen ajatteluaan pitäisi koetella suhteessa nykyaikaan ja käyttää oman ajattelun polttoaineena.
Kommunistisen manifestin poliittinen kapitalismianalyysi
Kommunistisen manifestin katsotaan usein edustavan niin sanottua determinististä historiakäsitystä. Yksinkertaistaen tämä tarkoittaa, että Marxin katsotaan pitäneen kapitalismin kaatumista omaan mahdottomuuteensa itsestäänselvyytenä – kapitalismi siis kaatuisi omiin ristiriitoihinsa väistämättä.
Manifestin 150-juhlavuonna 1998, politiikan tutkija, filosofi Mikko Lahtinen kirjoitti Manifestia käsittelevän tekstin Kommunistinen manifesti kontekstissaan, jossa hän katsoi manifestin kuitenkin olevan kutsu toimintaan:
Manifestin päättää kuuluisa huudahdus: ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!” (Marx ja Engels 1998, 77). Kuten tiedetään, proletaarit eivät olleet liittyneet yhteen, eikä proletariaatti ollut yhdessäkään maassa yhteiskunnallisesti, saati poliittisesti yhtenäinen luokka. Tietenkin Marx oli tästä tietoinen. Mitä mieltä moisessa kehotuksessa olisi edes ollut, jos se olisi vain kuuluttanut jo toteutunutta asiantilaa? Huudahdus kehottaakin tekoihin. Se ilmoittaa, mitä on tehtävä, mikäli proletaarit aikovat ottaa vallan ja voittaa kurjistumisen ja alistamisen vahvoina vaikuttavat tendenssit.
Manifesti on myös manifesti, toimintajulistus! Sen huuhdahdus ”suuntautuu” olemassa olevasta, hajanaisuuden ja kurjistumisen leimaamasta tilanteesta kohti tulevaisuutta. Manifestina teos ei kuitenkaan näe tulevaisuutta evolutionaarisena, deterministisenä tai teleologisena prosessina, tulevaisuuden fait accomplina, vaan taisteluhaasteena, johon proletariaatin on itseorganisoitumisen teollaan – les faits! – vastattava. Kuten Hobsbawmkin[*] johdantonsa lopussa toteaa, Marx ei pitänyt proletariaatin voittoa itsestäänselvyyteenä, vaan vain yhtenä mahdollisuutena […]. (Lahtinen 1998.)
[*] Vuonna 1998 julkaistun Manifestin suomennoksen alussa julkaistiin historioitsija Eric Hobsbawmin esipuhe.
Manifesti piti sisällään myös terävän tilanneanalyysin, josta voi löytää paljon näkemystä nykypäivän kapitalismin ymmärtämiseen. Se antaa vaikuttavan kuvauksen siitä, millaisten voimien alaisuuteen yhteiskunnat alistavat itsensä ottamalla kapitalistisen tuotantotavan käyttöön. Manifestissa ehkä kiinnostavinta mielestäni onkin näkemys kapitalismista hallitsemattomana voimana: se on voima, jota ihmiset eivät pysty hallitsemaan kerran sen päästyä valloilleen, eivät edes ne, jotka sen kehityksestä eniten hyötyvät.
Tässä tiivistyy jotain olennaista. Kapitalistinen kasvupakko on tuonut meille suunnattoman – kylläkin myös suunnattoman epätasaisesti jakautuneen – vaurauden, mutta sen ohessa erilaisia kriisejä toisensa perään. Se on voima, jonka historiallinen muutos yhteiskunnallisissa suhteissa tuottaa, eli työn, tuotannon sekä omistuksen organisoinnissa, eikä se ole enää sen jälkeen kunnolla kenenkään hallinnassa.
Mikko Lahtista seuraten voisikin sanoa, että Marxin poliittisuus näkyy siinä, ettei hän näe kapitalismista sinänsä seuraavan suurille ihmisjoukoille kun alistetun aseman yhteiskunnallisessa tuotannossa: palkkatyöläisenä, jolla ei ole kuin työvoimansa myytävänä. Näin ollen kaikki mitä työläiset haluavat saavuttaa, on heidän saavutettava itse. Kapitalismin kahlitsematon kasvupakko tulee vaatimaan aina työvoiman alistamista ja viimekätisen vastuun kantamista järjestelmän aiheuttamista kriiseistä. Ainoa tapa reagoida tähän ja pyrkiä muutokseen on järjestäytyminen.
Pääoman tieteellinen kapitalismianalyysi
Pääoma on Marxin päätyö. Siinä hän kuvailee ja selittää niitä vaikuttavia voimia, joiden mukaan kapitalistinen tuotantotapa toimii. Tästä eteenpäin viittaan Pääoman ensimmäiseen osaan puhuessani Pääomasta, ellen toisin mainitse.
Työ ja sen arvo
Pääoman yksi eniten ihmisiä pohdituttaneita kysymyksiä koskee työarvoteoriaa. Keskeistä työarvoteoriassa on, että siinä katsotaan ainoastaan ihmistyön olevan kykeneväistä luomaan taloudellista arvoa. Marxin mukaan yhteiskunnallinen kokonaistyöaika on viime kädessä se, joka määrää kapitalistisissa yhteiskunnissa tuotettujen tavaroiden arvon, ja näin ollen myös hinnat, vaikka hinnat saattavat monista syistä heitellä rajusti työarvojen ympärillä.
Tämä objektiivinen arvoteoria on vastakkainen nykyään vallalla olevalle taloustieteen niin sanotulle subjektiiviselle arvoteorialle, jossa arvon (tai oikeastaan hinnan, koska em. teoriassa ei tehdä eroa arvon ja hinnan välille) katsotaan muodostuvan viime kädessä yksittäisten ihmisten henkilökohtaisista, subjektiivisista arvostuksista, eli (raja)hyötykokemuksista. Vaikka työarvoteoriasta olisi mitä mieltä tahansa, tuo teorioiden vertaaminen esille sen, kuinka vahvoihin oletuksiin tämän abstraktiotason kysymyksissä joutuu luottamaan tehtäessä päätelmiä yhteiskunnallisen tason kokonaisuuksista.
Yksi tapa pohtia työarvoteoriaa on katsoa, mihin kysymykseen Marx yritti sillä vastata. Jos kaikilla markkinoilla olevilla tavaroilla on jotain käyttöarvoa, eli niillä voidaan tyydyttää jotain inhimillistä tarvetta, niin kuinka me voimme viime kädessä tietää missä suhteessa niitä voi vaihtaa keskenään? Tavarathan suhteutuvat toisiinsa, eli niillä on käyttöarvon lisäksi vaihtoarvo (jonka ilmaus raha on), mutta kuinka ihmiset tietävät mikä niiden arvo on? Tietääksemme tavaroiden arvon, pitää niillä olla joku yhdistävä tekijä, koska muuten meillä ei olisi aavistustakaan millä tavalla kännykkä suhteutuu arvoltaan talvitakkiin. Marx katsoi, että ihmistyö on kaikkia markkinoilla vaihdettavia tavaroita yhdistävä tekijä. Kaikkien tavaroiden tuottamiseksi on tehty lopulta ihmistyötä.
Markkinat ovat monimutkaistuneet Marxin ajoista, rahaa ei enää sidota kultakantaan, ja koneet tekevät enemmän töitä kuin koskaan, mutta edelleen ihmisten pitää käydä töissä, rakentaa koneet ja saada palkkaa jolla tavarat ostetaan markkinoilta. Jos ihmistyötä ei enää tehtäisi, kenelle maksettaisiin palkka jolla markkinoilla olevat tavarat saataisiin kaupaksi?
Voiton suhdeluku
Tästä syntyy hieman mutkikkaampi ajatuskulku, jonka käsittelyä Marx ei rajoittanut Pääomaan. Marxin kriisiteorian kannalta olennainen on hänen ajatuksensa niin sanotusta voiton suhdeluvun laskutendenssin laista. Esimerkiksi Pääomaa edeltävän Grundrissen toisessa osassa hän sanoo tämän olevan ”kaikilta kannoilta modernin poliittisen taloustieteen tärkein laki ja kaikkein oleellisin vaikeimpien suhteiden ymmärtämiselle” (Marx 1986, 218).
Voiton suhdeluvun laskutendenssillä viitataan kehitykseen, jossa tuottajat ovat pakotettuja kilpailemaan toisiaan vastaan, siinä missä myös työläisten vaatimuksia vastaan. Tälla moninaisella markkinakilpailulla on taipumus – ainakin pidemmällä aikavälillä – alentaa tavaratuotannosta saatavia voittoja, ellei tuotanto-olosuhteissa aiheudu muutoksia.
Kapitalistinen markkina on kilpailuareena, jossa tuottajat kilpailevat investoinneista, jotka taas riippuvat investoinneille maksettavista voitoista. Toisaalta kilpaillaan myös toisia tuottajia vastaan markkinoilla hinnoilla, koska markkinoille tuotettavat tavarat pitää saada kaupaksi. Samalla työläiset haluavat parempia palkkoja, jotka taas potentiaalisesti pienentävät voittoja ja nostavat hintoja. Tuottajien pitää siis pystyä samaan aikaan laskemaan tuotteiden hintoja pysyäkseen markkinakilpailussa mukana, ja maksamaan parempia voittoja kuin muut tuottajat saadakseen investointeja. Toisaalta, voitot ovat riippuvaisia siitä, että tuotteet saadaan markkinoilla kaupaksi, jolloin työläisten pitäisi pystyä ostamaan ne työstä saaduilla palkoilla, joihin taas tuottajien on kajottava hallitakseen hintoja, joilla he jälleen joutuvat markkinoilla kilpailemaan.
Kinkkinen tilanne, joka yksinkertaistaen pyrkii selittämään, miksi järjestelmällä on tapana ajautua kriiseihin, ja toisaalta, millaisia keskinäisriippuvuuksia kilpailullisilla markkinoilla syntyy. Nämä ovat niitä kilpailullisia suhteita, jotka eivät ole kenenkään yksittäisen ihmisen, ei sen enempää työläisen kuin kapitalistinkaan hallinnassa.
Marxin teorian mukaan markkinakilpailu ei olekaan pelkkä siunaus joka alentaa kuluttajien hintoja, vaan sen ympärille muodostuu kaikkein keskeisimpiä kapitalismin dynamiikkoja. Tätä on tutkittu paljon ja kyseiseen ajatukseen osaltaan nojaa yksi viime aikojen kapitalismin tutkimuksen pääteoksia, Anwar Shaikhin Capitalism (2016), jonka pohjalta löytyy myös suomenkielisiä blogikirjoituksia.
Shaikh kutsuukin kirjassaan kapitalistista kilpailua todelliseksi kilpailuksi täydellisen kilpailun sijaan, joka on taas modernin taloustieteen käsite markkinakilpailulle. Tässä mielessä Marxin kapitalismiteoria eroaa taloustieteen markkinateoriasta kuin yö päivästä (tai sota baletista, kuten Shaikh asian ilmaisee). Kapitalistisilla markkinoilla vallitsee jatkuva todellinen kilpailu, jossa voittojen saamiseksi ei kaihdeta keinoja. Yhtäällä se ajaa talouksia kriiseihin, yrityksiä nurin ja ihmisiä työttömyyteen, siinä missä se kasaa pääomia toisaalle. Kapitalismi ei siis ole Marxin teorian mukaan lähtökohtaisesti tasapainossa tai tasapainohakuista, vaikka markkinakilpailulla onkin hintoja tasaavaa vaikutusta.
Taloustieteen markkinateoria lähtee liikkeelle tasa-arvoisista lähtökohdista eri talouden toimijoiden kesken. Yksityisten toimijoiden markkinatoiminta pitää taloudelliset suhteet tasapainossa – ellei niitä häiritä – eikä siihen sisälly mitään kriisitendenssiä tai epäjärjestyshakuisuutta. Subjektiivisessa arvoteoriassa myös ajatellaan, että tavarat tuotetaan lähtökohtaisesti vastaamaan ihmisten kysyntää. Marxin teorian mukaan kapitalismissa tavarat tuotetaan kiertoa varten, koska talouden pitää jatkuvasti kasvaa voittojen takia. Jos kiertoon ei saada tuotettua riittävästi tavaraa ja ihmisillä ei ole varaa ostaa niitä, tuotanto supistuu ja seurauksena on laskukierteitä, työttömyyttä ja kriisejä. Kapitalismi ei voi elää ilman jatkuvaa kasvua.
Tavarafetisismi
Kuten sanottua, tavaroita on markkinoilla vain, jotta niillä voitaisiin tuottaa voittoa. Oleellista Marxin niin sanotun tavarafetisismi-käsitteen näkökulmasta on, ettei kapitalistinen logiikka avaudu paljaalle silmälle: ihminen ei siis voi havaita jokapäiväisessä toiminnassaan sitä, millainen logiikka tavarantuotantoa ohjaa, vaan arkisten käytäntöjen näkökulmasta markkinoilla vallitsee ainoastaan kysynnän ja tarjonnan laki. Otetaan siis vielä yksi teoreettinen askel ja tarkastellaan mitä Marx jotakuinkin käsitteellään tarkoitti.
Filosofisesti ilmaistuna fetisismillä tarkoitetaan sitä, että sekoitetaan suhde ja olio toisiinsa. Ajatuksella siis viitataan siihen, että oliolla jota ei ole sinänsä olemassa, vaikuttaa esimerkiksi arkielämän näkökulmasta olevan jotain ominaisuuksia itsessään. Vaikka pystymme havaitsemaan arkielämän käytännöissä, että kaupasta saamme tietyllä rahalla jotain, jonka taas olemme vaikkapa työmarkkinoilta omalla työllämme ansainneet, eivät nämä havainnot kerro meille siitä vielä paljoakaan, millä tavalla tuotanto todellisuudessa organisoidaan. (Ohimennen mainiten, tällä fetissiin rinnastuvalla sanalla ei ole paljoakaan tekemistä sen merkityksen kanssa, joka sillä nykykielessä on.)
Rahaa voidaan käyttää esimerkkinä fetisoitumisesta: se peittää oliona oman yhteiskunnallisen luonteensa ja siinä ilmenevät suhteet, jotka kuitenkin alkavat arkielämässä näyttäytyä sen ominaisuuksina. Rahalla ei kuitenkaan ole mitään ominaisuuksia, kyse on yhteiskunnallisista suhteista. Tavarafetisismi tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että vaikka tavaratuotantoa tyypillisesti tarkastellaan rahan kautta, ei raha sinänsä paljasta sen yhteiskunnallisesta luonteesta paljoakaan – rahan tuijottaminen paljastaa yhteiskunnallisen tuotannon organisoinnin periaatteista suunnilleen yhtä vähän kuin esineen tiputteleminen lattialle kertoo meille painovoimalain toiminnasta (Marx käyttää painovoimaa esimerkkinä yhteiskunnallisten suhteiden luonteesta Pääomassa).
Palataan puhtaisiin yksilöiden kulutusvalintoihin ja niiden taloutta ohjaavaan vaikutukseen. Tavarafetisismin näkökulmasta tämä on huokutteleva selitys siksi, että arkikokemus vahvistaa sen. Näin maailma todella näyttäisi pyörivän! Mutta arjen kokemukset eivät pääse käsiksi erilaisiin suhteisiin, instituutioihin ja niiden logiikoihin, kuten rahan luomiseen, tuotantoa ohjaavan kirjanpidon mekanismeihin, tuotannon organisointia koskevaan lainsäädäntöön ja muihin sopimuksiin. Voimme tehdä joitain päätelmiä välittömästi havaittavista ilmiöistä, mutta niiden taustalla vaikuttavien syiden ymmärtämiseksi tarvitsemme aina selitysvoimaista teoriaa.
Kuten eräs ystäväni asian ilmaisi, fetisismin seurauksena ihmiset esineellistyvät ja esineet inhimillistyvät. Tavaratuotannon logiikan lävistäessä yhteiskunnan eri osa-alueita inhimillistä toimintaa aletaan tarkastella kasvavassa määrin rahanlaskennan periaattein. Kuten olen joskus aiemminkin pyrkinyt tuomaan esille, antaa Marx paljon eväitä pohtia niitä monimutkaisia, subjektiivisiin ja objektiivisiin arvoihin liittyviä kysymyksiä, jotka ottavat arkielämän näkökulmasta usein ristiriitaisen ja vaikeasti tulkittavan, fetisoituneen ilmiasun.
Lopuksi
Manifesti ja Pääoma ovat molemmat poliittisia ja tieteellisiä töitä. Niiden analyysin johtopäätöksistä seuraa, että ihmisten täytyy itse aktiivisesti tuottaa oma, parempi tulevaisuutensa. Historia ei ole omalakinen moottori, joka tekisi työn ihmisten puolesta, vaan ihmisten pitää toimia yhdessä sellasia itse luomiaan voimia vastaan, joita he eivät voi täysin suoraan havaita.
Elämme kapitalistisessa taloudessa. Sen rinnalla on monia poliittisia järjestelyjä, kuten hyvinvointivaltioiden erilaisia variantteja. Tämä ei poista sitä, että ihmisten pääsääntöinen tapa hankkia elantoa on edelleen palkkatyö ja muut vastaavat suhteet pääomaan. Tutkimuksellisesti olisi hyvä miettiä Marxin laajan kapitalismianalyysin kovaa ydinta: miten tuotanto ja talous viime kädessä toimivat, miksi talous kriisiytyy, millaisin tavoin olemme siitä riippuvaisia, ja miksi työ ja tuotanto on organisoitu juuri niin kuin se on? Entä millaisen järjestelmän puitteissa voi vauraus kasautua näin ennennäkemättömällä tavalla; kenellä on oikeus ja millä perusteella rikkauksiin järjestelmässä, jossa rikkain prosentti omistaa enemmän kuin muut yhteensä?
Marxin ajattelun vahvuus on sen historiallisuudessa, näkemyksessä, jonka mukaan ihmiset luovat oman maailmansa. Ei ole olemassa ikuisia ihmiselämää koskevia koskevia lakeja, vaan ainoastaan ihmisten tuottamia, ylläpitämiä ja muuttamia olosuhteita, jotka muuttuvat usein toisilleen vastakkaisten intressien kohtaamisten, eli ristiriitojen seurauksena. Siksi myös Marx oli lähtökohtaisesti poliittinen: hän ymmärsi että vallitsevia olosuhteita voi muuttaa vain aktiivisella toiminnalla, eli tarttumalla ristiriitoihin ja tilaisuuksiin. Ihmisten on otettava historiansa omiin käsiinsä.
Suomessa Marxia harrastetaan esim. Karl Marx -seurassa ja Marxilaisen yhteiskuntatieteen seurassa.
Kirjallisuus:
Marx, Karl (1986) Vuosien 1857–1858 taloudelliset käsikirjoitukset (”Grundrisse”). Suomentanut Antero Tiusanen. Osat 1–2. Moskova: Progress.
Marx, Karl & Engels, Friedrich (1998) Kommunistinen manifesti. Suom. Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa. Vastapaino: Tampere.
Shaikh, Anwar (2016) Capitalism. Competition, Conflict, Crisis. Oxford University Press: New York.
Rötösherranen 