Tieteen kentän kasaantuvat ongelmat

...glowing pig
Jamen Vaughan: … glowing pig! (Creative Commons -lisenssi)

Olen tänään törmännyt pariinkin juttuun, jotka käsittelevät tieteen kentän ongelmia. Ensimmäinen julkaistiin politiikka.fi-verkkolehdessä ja se käsittelee tieteellistä sensuuria. Tässä kuvailtu ongelmakenttä on siis tieteen avoimuus ja mahdollisuus käsitellä vaikeitakin kysymyksiä ohi esimerkiksi niin sanotun poliittisen korrektiuden.

Toinen, The Guardianin juttu ottaa (jälleen) kantaa jo tohtorikoulutuksessa alkaviin ja uran mittaan syveneviin ongelmiin, alan tungostuneisuuteen ja tieteen tekemisen yleiseen mielekkyyteen. Tässä keskeiset ongelmat ovat tutkijoihin kohdistetut kilpailulliset paineet (suhteellisesti) niukkenevien resurssien olosuhteissa ja kasvava turhautuneisuus siitä, kuinka tieteen tekeminen palvelee enimmäkseen tiedeyhteisön oman myllyn pyörittämistä. Tämä ilmenee esimerkiksi niin, että on paljon hyödyllisempää julkaista loputonta käsiteanalyysiä ja -määrittelyä sen sijaan, että etsittäisiin oikeita ratkaisuja oikeisiin ongelmiin.

Jatkan tällä jutulla osittain vanhoja pohdintojani aiheesta, kuten myös muidenkin pohdintoja. Tsekkaile linkkejä.

Mistä tiedämme vaikuttaako tutkimus?

Jos jatkan suoraan viimeisimmästä ajatuksesta, niin se toimii oivana esimerkkinä ongelmasta itsestään. Tutkijan selkärankareaktio on nimittäin vastata tällaiseen kritiikkiin: mikä on ’oikea’ ja ’ei-oikea’ ongelma? Mikä on ongelma kenellekin? Miksi kuvitellaan, etteikö käsitteenmäärittely ja -pyörittely vastaisi lopulta ’oikeisiin’ ongelmiin? Nämä ovat aidosti vaikeita kysymyksiä, paljon vaikeampia kuin äkkiseltään vaikuttaa.

Jälkimmäisen tekstin vastaus kysymyksiin olisi, että tiedeyhteisö kirjoittelee toisilleen suljetuilla foorumeilla kielellä ja asioista, joista kukaan muu kuin juuri näitä täsmäkeskusteluja seuraava yleisö ei suuremmilta osin ymmärrä. Tähän tutkija voi vastata, että hänen tutkimuksensa viime kädessä vaikuttaa jollain tavalla. Vaikka tähän ajatukseen haluaisi suhtautua sympaattisesti, on väitteelle varmaankin yhtä vähän todistusaineistoa kuin väitteelle siitä, että tutkimus ei vaikuta.

Yksi ongelma nähdäkseni onkin, ettei kukaan oikeastaan tiedä millä tavoin ja kuinka paljon sillä massiivisella ja jatkuvasti kasvavalla määrällä tutkimusta jota maailmassa tehdään, on vaikutusta yhtään mihinkään. Voimme vain toivoa ja luottaa, että tieteen tekeminen vaikuttaa. Jonkinlainen alustava ratkaisuehdotus tilanteeseen lienee, että toiminnan kannustimien pitäisi muuttua suuntaan joka ohjaisi tieteentekijöitä itseään pohtimaan kysymystä, ja toimimaan sen mukaisesti. Ehkä joitain indikaattoreitakin voisi luoda, mutta tässä on vaarana uusi akateeminen sylttytehdas.

Huipulla tuulee, alakerrassa on tungosta

Toinen probleemi on alan tungostuminen ja erityisesti kilpailun luomat paineet. Tieteen kentällä alkaa olla jo hyvin tiedossa, että tutkijoiden ongelmat – esimerkiksi mielenterveydessä – lisääntyvät jatkuvasti näiden olosuhteiden vuoksi. Tutkijoihin kohdistuvat paineet kasvavat jatkuvasti, varsinkin jos suunnittelee akateemista uraa ja haluaa saada yliopistosta työpaikan. Tällöin on paljon hyödyllisempää keskittyä saamaan juttuja lehdissä läpi ja hakemaan rahaa. Voidaan kuitenkin esittää, että tieteellisen määrän ja laadun välillä vallitsee jonkinlainen epäedullinen suhde, vaikka tätä suhdetta on vaikea osoittaa. Tämä onkin tyypillinen kritiikki akatemian sisällä: esimerkiksi rekrytointeja tehdessä tuijotetaan vain numeroita.

Sen lisäksi ettei tämäkään pidä aivan paikkaansa, on perusteltua kysyä, että millä periaatteella resurssit ja tehtävät sitten pitäisi jakaa. Paras lyhyen aikavälin ratkaisu nähdäkseni on – ja hieman tylsästi – sopiva määrä objektiivisia kriteerejä ja subjektiivista harkintaa:

Erilaisiin tehtäviin on lupa odottaa joitain meriittejä, joista on jäänyt jälki ansioluetteloon, mutta työyhteisön ja yliopiston pitäisi myös pystyä arvioimaan millainen henkilö halutaan töihin, ja ovatko ihmisen laadulliset ansiot mahdollisesti tärkeämpiä kuin määrälliset. Yksi laadullinen arviointiperuste voisi olla opetusansiot, joiden alikorostuneisuus nykyjärjestelmässä on jo ainakin omasta mielestäni haitallista. Laitos- tai yksikkötasolla pitäisi rekryissä katsoa sellaisella tavalla kokonaisuutta, että pitkäjänteinen ja laadukas opetus tulisi varmistetuksi.

Alakerrosten ongelma taas on ainakin Suomessa, että väkeä otetaan edelleen liikaa sisään jatko-opintoihin samalla, kun tutkijanaluille ei kerrota millaiseen peliin he ovat lähdössä. Näkemykseni mukaan portti pitäisi laittaa nimenomaan jatko-opiskelijoiden rekryvaiheeseen: sisäänottoa olisi pienennettävä edelleen ja ihmisille olisi kerrottava mihin he ovat ryhtymässä. Sisäänotettavien tohtorikoulutettavien määrän pitäisi olla jossain järkevässä suhteessa olemassaoleviin resursseihin.

Tieteen (esi)sensuuri

Tieteen ihanteisiin kuuluu avoimuus ja autonomia. Avoimuudella pyritään varmistamaan, ettei yleisesti hyväksytyt ajatukset tai käsitykset estäisi uuden ja toivottavasti paremman tiedon esiintuloa. Autonomian, eli omalakisuuden ja itsehallinnon tehtävä on varmistaa ettei tiedettä ohjailtaisi ulkoa päin ennaltamäärättyihin suuntiin. Kukaan tuskin vastustaa ajatuksia ideaaleina, mutta käytännön laita on jossain määrin toinen.

Tartun itselleni eniten tuttuun tapaukseen, eli keskusteluun suomalaisen taloustieteellisen lehden, Kansantaloudellisen aikakauskirjan (KAK) julkaisukäytännöistä. Politiikasta.fi-jutussa kerrotaan, että KAK:n päätoimittaja Antti Suvannon mukaan sellaisilla jutuilla jotka eivät tunnusta budjettirajoitetta olemassa olevaksi, ei ole mahdollisuutta tulla julkaistuksi lehdessä. Jos niin sanotun poliittisen korrektiuden rajat heijastelevat monin tavoin tieteen tekemisen eettisiä ja moraalisia rajoja, velvoite tunnustaa budjettirajoitteen olemassaolo tuo esille tieteenalalla opitun järjenkäytön muodon.

Taloustieteen määritelmä on tieteenalan edustajien itsensä mukaan jotakuinkin sellainen, että se käsittelee resurssien tehokasta käyttöä ja jakamista niukkuuden olosuhteissa. Budjettirajoite tietysti heijastelee olemassaolevaa niukkuutta, jolloin on pakko tehdä päätöksiä kuinka resursseja käytetään mahdollisimman tehokkaasti.

Ongelma ei ole välttämättä se, etteikö ajatuksessa olisi monin tavoin järkeä (vrt. yllämainittu akatemiassa vallitseva tilanne, jos kohta tehokkuuden määritelmä ajautuu jo tässä kohtaa ongelmiin), vaan se, että näistä käsitteellisistä reunaehdoista on tullut niin syvään juurtuneita ja kyseenalaistamattomia, ettei tieteenalan keskusteluun ole asiaa, jos niitä ei ole valmis noudattamaan. Nähdäkseni tämä heijastelee yleisempää (tieteenala)rajojen ylläpidon ongelmaa. Tiede etenee nimenomaan keskusteluina tiettyjen, tiukasti määriteltyjen rajojen sisällä.

Minulle on opetettu, että tieteentekeminen tarkoittaa kolmea koota: kirjallisuutta, kysymystä ja kontribuutiota: Käytännössä ensin opiskellaan joku tietty kirjallisuus, sitten mietitään mikä kivi siellä on jäänyt kääntämättä ja keksitään siihen liittyvä uusi kysymys, ja tämän jälkeen muotoillaan se niin, että se näyttäisi kontribuoivan juuri tähän keskusteluun. Tässä tulee kytkös aiempiin ongelmiin: jos tieteentekemistä ohjaa osallistuminen tieteen sisäisiin keskusteluihin, niin miten voimme vakuuttua siitä, ettei kytkös ’todellisuuteen’ katkea jossain kohtaa?

Lisäksi ongelma on keskusteluiden urautuneisuus. Konkreettisena esimerkkinä toimikoon oma – toivottavasti aivan kohta valmistuva – väitöskirjatyöni. Esitän väitöskirjassani hieman kärjistäen, että tällä hetkellä hyvin trendikäs teoria ei ainoastaan kierrätä kysymyksiä joita on käsitelty jo 100-150 vuotta sitten ja esittele niitä uusina löydöksinä, mutta myös että kyseisten kysymysten implikoimat ongelmat on myös käsitelty toisessa keskustelussa aikoja sitten. Tämä itsessään viestii kahdesta asiasta: yhä kilpailullisemmassa akatemiassa on yhä vähemmän aikaa tutustua siihen, kuinka ongelmakenttiä on käsitelty muualla kuin omassa erityiskeskustelussa, ja samalla kuitenkin samoja ongelmia käsittelevät erityiskeskustelut ovat alati erikoistuneempia ja tungostuneempia.

(Itse myös omalla työlläni ylläpidän ja jatkan tässä kirjoituksessa ensin mainittua ongelmaa: keskityn käsiteanalyysiin ja oman navan kaivamiseen sen sijaan, että pohtisin ’oikeita ratkaisuja oikeisiin ongelmiin’.)

Yksi ehdotettu ratkaisu tieteellisen tekemisen ongelmalliseen muotoon on, että keskustelun pitäisi olla argumenttivetoista, eikä vaikkapa tunnustuksellista tieteenalan omille esioletuksille. Tätähän Politiikka-lehden päätoimittajat tarkoittavat edellä linkatussa jutussa sanomalla, että ”[t]iede ei myöskään ole demokraattista siinä mielessä, että suurempi ja äänekkäämpi, omasta mielestään hyvää tarkoittava joukko olisi välttämättä oikeassa.”

Tämä on kuitenkin taas kerran helpommin sanottu kuin tehty, koska jos kerta ihmisten oma ymmärrys pätevien argumenttien kriteereistä on muodostunut oman tieteenalan koulutuksen käytännöissä, voi toiselta tieteenalalta tulevilla argumenteilla olla vaikea vakuuttaa omaan tieteenalaan kohdistuvaa kritiikkiä. Lisäksi, eksponentiaalisesti kasvavasta tieteellisten julkaisujen määrästä voi päätellä, että luultavasti lähestulkoon jokaiseen omassa argumentissa esitettyyn yksittäiseen asiaan voidaan tarttua, eli on siis luvallista olettaa, että siitä on käyty huomattava määrä erityiskeskustelua. Tämä ei helpota ’argumenttipohjaista’ keskustelua; ei yksinkertaisesti ole mahdollista arvioida jollain universaalilla mittatikulla argumenttien ’hyvyyttä’, vaikka siihen olisikin hyvä pyrkiä.

Lopuksi

Tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja avoimuutta pyritään lisäämään tällä hetkellä, ainakin Suomessa, ja niistä käydään keskustelua. Keskeinen kritiikki vaikuttavuuden lisäämistä kohtaan on se, että se tulee ylhäältä päin. Tällöin jo valmiiksi raskaita rakenteita raskautetaan lisää vaatimuksilla, jotka eivät ota huomioon tutkimustyön valmiita paineita. Tämän vuoksi tieteentekijöille pitäisi itselleen luoda paineita vähentäviä kannustimia pohtia tätä kysymystä ja toimia sen mukaisesti.

Lisäksi, pidämmelle ehtineiden tutkijoiden rekryissä olisi käytettävä enemmän subjektiivista arviointia niin, että toisaalta opetusurien tekeminen mahdollistuisi, ja toisaalta ettei yksittäisen julkaisun maailmalle saattamiseen olisi niin julmettu kiire. Jatko-opiskelijoiden sisäänottomääriä on tietääkseni hieman pienennetty, mutta tälläkään hetkellä ne eivät ole missään järkevässä suhteessa olemassa oleviin resursseihin.

Yksi yleisempi ratkaisu resurssi- ja paineongelmiin voisi olla sama kuin moniin muihinkin nykyisiin ongelmiin: kaikkea vähemmän. Kannustusta tähän tuskin saamme ylemmiltä, päättäviltä tahoilta ainakaan aivan lähitulevaisuudessa. Tämän vuoksi niiltä osin kun ratkaisulle on kannatusta, on tiedeyhteisön itse tartuttava toimettomuuteen.

Avoimen tieteen ja tieteenalarajojen välillä käytävä keskustelu on ehkä kaikkein vaikein pala. Yksi asia joka pitäisi pystyä ottamaan huomioon on, että myös tieteen kentällä käydään voimakasta intressikamppailua. Niin tieteenalojen sisällä kuin välillä kamppaillaan resursseista, mutta myös vaikutusvallasta ja näin ollen tieteenalan olemassaolon oikeutuksesta. Yhden alan tutkijoilla on voimakkaita kannustimia olla laskematta toisen alan tutkijoita kentälle. Mitä taas puhtaasti tieteellisten argumenttien arviointiin tulee, niin siihen ei liene muita ratkaisuja kuin (itse)kriittinen keskustelu ja aktiivinen toisen argumenttien ymmärtämisen opettelu.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s