Tampereen yliopiston sosiologian emeritusprofessori Seppo Randell menehtyi Aamulehden muistokirjoituksen mukaan sunnuntaina 17.2.2019. Randell oli muuten hieman poissaoleva hahmo nuoremmalle tamperelaiselle sosiologille, paitsi Émile Durkheim -suomennostensa kautta. Durkheimia pidetään sosiologian oppiaineen perustajana, ja hän pitikin hallussaan ensimmäistä sosiologian oppituolia.
Mielestäni Randellin suomennokset eivät ole aivan vähäinen ansio, sillä niiden tyyli parhaimmillaan hipoo nerokkuutta, kuten myös ne tuovat, aivan kuten jutussa kerrotaan, tämän sosiologian klassikon meidän ulottuvillemme äidinkielellä. Akateemikko Erik Allardt päätyykin Durkheimin Sosiaalisesta työnjaosta -suomennoksen (1990 [1893]) alkusanoissa kehumaan Randellin ansioita tätä kautta hyvin merkityksellisiksi, ja suomennosten olevan ”suurteko”.
Mielestäni suomennostyötä arvostetaan aivan liian vähän akatemiassa. Tähän olen oppinut kiinnittämään huomiota oivallisten opettajieni opettua minulle käännösten arvo: ne tuovat konkreettisesti ja välittömästi suomenkielisen lukevan yleisön saataville sellaisia ajatuksia, joiden olemassaolosta ihmiset eivät muuten edes välttämättä tietäisi. Lisäksi kyseen ollessa Durkheimin kaltaisesta klassikosta, madaltaa suomennos teokseen tarttumiskynnystä huomattavasti, väitän. Ainakin itselläni se mahdollisti näihin klassikkoteksteihin paneutumisen jo hyvin varhaisessa opintojen vaiheessa. Lisäksi ne opettavat ajattelusta ja kielestä kääntäjälleen hämmästyttävän paljon.
Kiitos siis Seppo Randell, sosiologian professori, jonka kasvot näin ensimmäistä kertaa muistokirjoituksesta, mutta jonka kontribuutioon omalle ymmärrykselleni sosiologiasta hakee moni tutumpi hahmo vertaistaan.
Liitän tähän oheen yhden Randellin tyylinäytteen Durkheimin Itsemurha-teoksen (1985 [1897]) suomennoksesta:
”Niin kauan kuin tuottaja sai tuotantonsa kaupaksi vain välittömässä läheisyydessään, mahdollisen voiton rajallinen määrä ei liiemmin pystynyt kunnianhimoa ylikiihottamaan. Mutta miten nyt kun hän voi miltei olettaa, että hänen asiakkaanaan on koko maailma, voivat intohimot hyväksyä aikaisempaa rajallista tyytymistä tällaisten rajattomien tulevaisuudennäkymien edessä?
Tästä johtuu yhteiskunnan tässä osassa vallitseva käymistila, joka on sieltä laajentunut muualle. Siellä kriisin ja anomian tila on jatkuva ja niin sanoaksemme normaali. Asteikon yläpäästä alapäähän herää ahneus tietämättä, mihin oikeastaan kohdistuisi. Mikään ei voi sitä tyydyttää, sillä sen päämäärä on äärettömän kaukana sen takana, mitä se voi saavuttaa. Todellisuus tuntuu arvottomalta sen rinnalla, mitä kuumeiset houreet luulevat mahdolliseksi. Siksi se hylätään, mutta niin käy myös mahdollisen, kun siitä vuorostaan tulee todellista. Janotaan uutuuksia, outoja nautintoja, tuntemattomia aistimuksia, jotka menettävät kaiken viehätyksensä heti tultuaan tunnetuiksi. Tästedes kellään ei ole voimaa kestää pienintäkään vastoinkäymistä. Koko kuume laskee ja kaiken hälinän turhuus käy ilmeiseksi ja tajutaan, ettei kaikki tämä uusien aistimusten loputon määrä pystynyt muodostamaan onnellisuuden tulevaa perustaa, jonka varassa pystyisi elämään koettelemusten päivinä. Viisas ihminen, joka tietää miten nauttia saavutetuista tuloksista ilman että tarvitsisi jatkuvasti korvata niitä toisilla, löytää niistä vaikeuksien keskellä kiinnekohdan elämään. Mutta ihmisellä, joka on aina odottanut tulevaa, joka on kiinnittänyt katseensa tulevaisuuteen, ei ole menneisyydessä mitään mikä antaisi tukea nykyhetken vaikeuksissa, sillä menneisyys oli hänelle vain sarja kärsimättömästi läpäistyjä vaiheita. Hänet sokeutti juuri se, että hän koko ajan luuli varmasti myöhemmin löytävänsä onnen, jota hän siihen mennessä ei vielä ollut tavoittanut. Mutta näin hän pysähtyy matkallaan. Tästedes ei hänen takanaan eikä edessään ole mitään, mihin hän voisi kohdistaa huomionsa.”
( Émile Durkheim, Itsemurha (1985, Tammi), s. 307-308. Alkup. Le Suicide, étude de sociologie (1897), suom. Seppo Randell.)
Rötösherranen 