Diskursiivisesta selittämisestä

”On ajettava liikkeelle hämärät muodot ja voimat, joiden kautta ihmisten puheet [discours] on tapana kytkeä toisiinsa; ne on häädettävä esiin varjosta, jossa ne hallitsevat. Eikä niiden pidä antaa päteä spontaanisti, vaan metodologisen ankaruuden vuoksi on ensin hyväksyttävä, että ollaan tekemisissä pelkän hajanaisen tapahtumajoukon kanssa.” (Foucault 2005, 34.)

Näin Michel Foucault määrittelee itselleen tehtävänantoa lähtiessään tutkimaan diskursseja rakentavia elementtejä itsestäänselvyyksien takaa löytyvistä varjoista. Diskurssilla tarkoitetaan sanakirjamerkityksessä keskustelun yhteydessä puheilmastoa, tai tekstin yhteydessä viitekehystä tai merkityskokonaisuutta (Pulli 2001, 25). Nämä ovat ihan osuvia ilmauksia, mutta diskurssin käyttäminen tutkimusmetodina vaatii käsitteelle tarkemman määrittelyn. Yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa ”diskurssointi” on herättänyt monenlaista keskustelua, mutta samalla siitä on kehittynyt varteenotettava tutkimuksen väline, jonka puitteissa tutkitaan usein kieltä todellisuuden rakentajana (Jokinen, Juhila & Suoninen 2008, 7; 9–10). Diskurssianalyysille onkin tyypillistä, että siinä nähdään ihmiset maailmaa konstruoivina, eli merkityksellistävinä olentoina. Tämä tarkoittaa käsitteiden kyseenalaistamista ja niihin latautuneiden piilevien oletusten etsimistä, jotka saavat ne tuntumaan luonnollisilta (mts, 18–19).

Foucault´lla on tässä perinteessä vielä erityinen rooli, koska hänen uraa uurtava tutkielmansa Tiedon arkeologia (2005) on merkittävässä asemassa ymmärrettäessä kielen ja toiminnan välisiä yhteyksiä diskursiivisina käytäntöinä (mts, esim. 98; 213–214; 220; 269). Näissä diskursiivisissa käytännöissä artikuloituu1 vallitsevaksi todellisuudeksi se ikään kuin rivien välistä luettava viesti, joka ei tutkittavissa teksteissä näyttäydy aina ilmiasussaan. Vaikka jatkossa puhutaan lausumista, niiden irrallisuudesta kielen säännöistä ja diskursiivisista käytännöistä, täytyy pitää koko ajan mielessä, että tästä huolimatta tätä metodia käytetään jatkuvasti kielen tulkintaan. Diskurssianalyysin puitteissa kieltä tulkitaan eri säännöillä, kun esimerkiksi äidinkielen opettaja tekee. Diskurssianalyysi ei kuitenkaan saisi jättää tulkintoja todellisuudesta puhtaasti kielellisiksi, vaan ottaa niiden tulkinnassa aina huomioon niiden käytännöllinen ulottuvuus. Muuten diskurssianalyysi latistuu eksegetiikaksi.

”Tietenkin diskurssit on tehty merkeistä; mutta se mitä ne tekevät, on enemmän kuin merkkien käyttämistä asioiden tarkoittamiseksi. Juuri tämä enemmän tekee niistä kieleen ja puheeseen palautumattomia. Juuri tämä ”enemmän” on saatava näkyviin ja kuvattava.” (Foucault 2005, 69.)

Kuten vallan, niin diskurssienkin suhteen Foucault´lle käytäntö oli näitä molempia tutkimuskohteita merkittävästi määrittelevä tekijä. Diskurssin kohdalla Foucault (2005) ei hyväksynyt kieltä sellaisenaan ja sen struktuuria tutkimuskohteeksi, vaan erottaa diskurssien tutkimisen kohteeksi diskursiivisten tapahtumien kuvaamisen (mts, 41). ”Kielen analyysi esittää aina saman kysymyksen mistä tahansa diskursiivisesti tuotetusta: minkä sääntöjen mukaan lausuma on muodostettu ja minkä sääntöjen mukaan voisi niin muodoin muodostaa muita samankaltaisia lausumia? Diskurssin tapahtumien kuvaus asettaa kokonaan toisen kysymyksen: miksi ilmeni juuri tuo lausuma, eikä sen sijaan mikään muu?” (mts, 41). Lausuma on diskurssin ”atomi”, eräänlainen perusyksikkö, ja tällä Foucault viittaa siihen tapaan ymmärtää diskurssi, jossa se asettuu suhteeseen kielen kanssa (mts, 108).

Lausuman merkitys ei määrity samojen sääntöjen mukaan kielen alueella, kuin kieliopillinen lause määrittyy. Kieliopillisen lauseen määrittymisen totuusarvo on kiinni sen propositioiden eli väitelauseiden referentiaalisuudesta, eli siitä, onko niillä todellista viittauskohdetta maailmassa. Lauseen totuudellisuus on siis sidottu siihen kielelliseen ja loogiseen tiedon järjestelmään, joka on yleisesti kieliopissa ja logiikassa hyväksytty (mts, 120; 142) ja tätä kautta ”[l]ause voi olla merkityksetön, mutta sikäli kun se on lausuma, se viittaa silti johonkin” (Foucalt 2005, 121).

Selventääkseen asiaa Foucault (2005, 120) käyttää yhtenä esimerkkinä lausetta ”Ranskan kuningas on kalju”. Tätä ”voi analysoida logiikan näkökulmasta ainoastaan tunnistamalla yhdestä ainoasta lausumasta kaksi erillistä propositiota, joista kumpikin voi omalta osaltaan olla tosi tai epätosi” (mts, 110). Foucault viittaa tässä loogikoille tuttuun ongelmaan. Lause pitää sisällään propositiot siitä, onko Ranskassa kuningasta ja jos on, niin onko hän kalju (Foucault 2005, 120; Töttö 2004, 27–28). Jos ajattelemme että lause on epätosi, niin sen propositionaalinen vastine silloin loogisessa mielessä pitäisi olla ”Ranskan kuningas ei ole kalju”, mutta kielellisenä ilmauksena tämäkin on epätyydyttävä, koska Ranskassa ei enää ole kuningasta. Lauseen epätyydyttävyys johtuu siitä, että sen kieliopillinen rakenne ei vastaa sen loogista rakennetta. (Töttö, 28.)

Tämä kuvastaa hyvin sitä lähtökohtaista ongelmaa joka kieleen ja väitteisiin liittyy, nimittäin kielioppi ja logiikka voivat olla ristiriidassa. Tämän kaltaisiin ongelmiin Pertti Töttö (2004, 50) esittää ratkaisuksi sitä, että lause ja väite on erotettava toisistaan ja tätä kautta eroteltava lause kielelliseksi ja väite käsitteelliseksi konstruktioksi. Tämä hyvä erottelu ratkaisee ongelmia loogisen empirismin alueella, mutta Foucault´n (2005) mukaan diskurssin perusosaset, lausumat, eivät rajoitu vain kielellisiin lauseisiin, joten niiden erottaminen puhtaasti kieleen liittyvistä kysymyksistä on tällöin perusteltua.

Lausumia voivat olla esimerkiksi sukupuu, tilikirja, kauppiaan vaa´an arvot, n:nnen asteen yhtälöt, valon taittumislain algebrakaava, kaaviokuva, kasvukäyrä, ikäpyramidi tai pistediagrammi ja näiden kohdalla Foucault kysyykin: ”missä ovat lauseet?” Ne lauseet joilla näitä lausumia yritetään niiden kielellisessä yhteydessä määrittää, voivat olla Foucault´n mukaan vain joko tulkintaa tai kommentaaria. Täten lausuman olemusta täytyy määrittää myös joku muu tekijä kuin kielen looginen tai propositionaalinen suhde maailmaan. (Mts, 111.)

Lausuman suhde maailmaan löytyykin sen funktiosta (mts, 116–117). Jotta voidaan kysyä: ”miksi ilmeni juuri tuo lausuma”, on määriteltävä lausuman funktio diskurssissa eli tuotava lausuman riippuvuussuhteet muihin lausumiin näkyviksi. Lausumat funktioina määrittelevät diskurssin tehtävän sekä antavat edellytykset logiikan, kieliopin ja käsitteellisten analyysien käytölle. Funktio on siis käytännöllinen ja tätä kautta selittää Foucault´n suhtautumisen diskursseihin käytäntöinä. Tämä tulee ilmi kun ajattelee lausetta ”Ranskan kuningas on kalju” osana tätä tekstiä.

Edelleen sen propositiot maailmassa vallitsevista asiantiloista eivät ole yhtään sen todempia kuin aiemminkaan, tai sen kieliopillinen määrittely ei ole saanut tämän tekstin puitteissa mitään uusia sisältöjä, mutta osana sitä todisteluketjua, jolla yritän tehdä kielen ja maailman suhdetta diskurssien kautta ymmärrettäväksi, on sen merkitys huomattava. Osana tekstiä se on irrallisen tuntuinen ja itsekseen se on epälooginen, mutta osana diskurssin määritelmää tämän kirjoitelman kentällä sillä on funktio. Lausumien funktioiden tutkimisen kautta ”kysymykset alkuperästä, ajasta, paikasta sekä asiayhteydestä” (mts, 142) tulevat oleellisiksi.

”Tätä funktiota on nyt kuvattava sellaisenaan: sen toimintaa, sen ehtoja, sitä hallitsevia sääntöjä sekä kenttää jolla se toimii.” (Foucault 2005, 117.)

Kuten edellä olevasta lainauksesta käy ilmi, diskurssienkin kohdalla voidaan puhua säännöistä joiden mukaan lausumat ilmenevät. Siinä missä logiikalla ja kieliopilla on omat sääntönsä ja kielellä rakenne, niin diskurssin säännöt tulevat analysoitaviksi kentällä (Foucault 2005, 82; 84–86). Diskurssi toimii kentällä niin kuin kieli toimii rakenteessa, mutta kentän säännöt eivät määräydy samalla tavalla. Foucault (2005) määrittelee diskurssin analyysin kohteeksi nämä lausumien väliset suhteet ja niiden suhteita määrittelevät säännöt, joiden kautta voidaan ymmärtää kuinka lausumat liittyvät toisiinsa. Diskurssit ovat kuitenkin jotain, joiden sisällä muutos ja uudet määrittelyt ovat aina mahdollisia. (Mts, 82.) Diskurssin olemusta ei siis määrittele pysyvyys, vaan lausumien identiteetit ovat alisteisia niiden käyttö- ja sovellusalueiden muutoksille (mts, 137). Kuten Foucault toteaa, ”[v]äite maan pyöreydestä tai lajien evoluutiosta ei ole sama lausuma ennen ja jälkeen Kopernikuksen, ennen ja jälkeen Darwinin. Näin yksinkertaisissa muotoiluissa ei ole kyse sanojen merkityksen muuttumisesta; muuttunut on näiden toteamusten suhde toisiin propositioihin, niiden käyttö- ja uudelleensijoittamisehtoihin, kokemuksen kenttään, todentamismahdollisuuksiin sekä ratkaistavina oleviin ongelmiin, joihin ne voivat viitata.” (Mts, 137–138.)

Hän tuo myös esille, että senkin kaltaiset kentät, kuten kliininen lääketiede, poliittinen taloustiede tai luonnonhistoria ovat alunperin hajanaisista osasista koostuneita, tietyissä käytännöissä muotonsa saaneita ja historiallisesti poliittisten toimien ja poliittisten kamppailuidenkin aikaansaamia kokonaisuuksia (mts, 97; 143; 160). Nämä kohteet tarvitsevat kuitenkin sääntöjä voidakseen tulla kuvatuiksi, mutta nämä säännöt eivät ole ajassa ja paikassa muuttumattomia, vaikka niiden esiintuoma ja tietyllä sanallisella merkityksellä ilmaistu kohde näin antaisikin ymmärtää (mts, 97; 101). Tätä tarkoitetaan diskurssin identiteetin muutoksella. Vaikka poliittisen taloustieteen määritelmä muuttuu koko ajan, pysyy sen kenttää koossa pitävä käsite ”poliittinen taloustiede” jatkuvasti samana.

Tästä Foucault (2005) antaa esimerkiksi Marxin tutkimuksen kansantaloustieteestä. Pääomassa Marx tekee tuotantosuhteiden, taloudellisen määräytymisen, luokkasuhteiden, lisäarvon ja vastaavien käsitteiden välityksellä analyysin, jossa hän kääntää yhdestä diskursiivisesta käytännöstä nämä käsitteet toiseen. Suhteessa esimerkiksi David Ricardoon2 hän tuottaa saman käsitteistön pohjalta uuden diskursiivisen käytännön. (Mts, 24; 229; 244.) Käytännössä Marx siis teoretisoi jo luonnollistuneet kansantaloustieteen termit uudelleen ja tuotti niiden suhteelle maailmaan uudet funktiot. Tästä tulee ymmärretyksi se konkreettinen asia jonka diskurssien tutkiminen mahdollistaa, nimittäin ymmärtää sitä mikä muutoksessa on pysyvää ja päinvastoin. Kuten on jo tullut esille, on diskursseissa kysymys hajanaisesta tapahtumajoukosta (mts, 34) tai hajanaisista elementeistä (mts, 97), jolloin niiden muotoutumissääntöjä pitää yrittää paikallistaa luonnollisina pidettyjen, valmiiden instituutioiden yli.

”Miten on mahdollista, että saman diskursiivisen käytännön sisällä ihmiset puhuvat eri kohteista, omaavat vastakkaisia mielipiteitä ja tekevät ristiriitaisia valintoja?” (Foucault 2005, 259.)

1 Noudatan käsitteen ”artikulaatio” kanssa samaa periaatetta kun Mikko Lahtinen (1997) väitöskirjassaan ja ymmärrän sen niveltämiseksi, muokkamiseksi, jäsentämiseksi, kytkemiseksi tai artikulaatioksi (mts, 234). Tämän sanakirjamääritelmää (artikulaatio = ääntämys (Pulli 2001, 12)) laajemman käsityksen perustelen sillä käytännöllisellä ja toiminnallisella ulottuvuudella, jota ”artikulaatio” tämän tutkielman eri merkityksissään pyrkii vangitsemaan. Myös Foucaultille artikulaatio ja artikulaatioperiaate on tärkeä diskursiivisten muodostelmien synnyssä (Foucault 2005, 100–101)

2 David Ricardo (1772–1823) oli brittiläinen taloustieteilijä ja yksi klassisen taloustieteen perustajahahmoista. Siinä missä Marx arvosti suunnattomasti Ricardoa, niin hän myös polemisoi tämän käsityksiä, jotka jäivät Marxin mielestä teoreettisesti ”vajaiksi”.

Viitteet:

Foucault, Michel (2005). Tiedon arkeologia. Ranskankielinen alkuteos L´archéologie du savoir. Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1969. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Vastapaino: Tampere.

Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero (1993). Diskurssianalyysin aakkoset. Vastapaino: Tampere.

Lahtinen, Mikko (1997). Niccolò Machiavelli ja aleatorinen materialismi. Louis Althusser ja Machiavellin konjunktuurit. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto: Tampere.

Pulli, Tarja. (toim.) (2001). Koko perheen sivistyssanat. Mattina: Hämeenlinna.

Töttö, Pertti (2004) Syvällistä ja pinnallista. Teoria, empiria ja kausaalisuus sosiaalitutkimuksessa. Vastapaino: Tampere.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Diskursiivisesta selittämisestä

  1. Kiitos paljon! Tänä päivänä kun tuota tekstiä katsoo, tuntuu siltä, että ajatusta voisi entisestään terävöittää ja rikastaa, sekä Foucault´n ajatteluun voisi suhtautua hieman kriittisemmin. Siitä huolimatta on jonkun verran itsestäni hämmentävää, kuinka tolkullisen jutun sitä sai raavittua kasaan, kun miettii mikä oli pääasiassa lähtötekstinä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s