Hallinnan analytiikasta

Michel Foucault (1926–1984) oli merkittävä ranskalainen yhteiskunta- ja kulttuurintutkija, jonka ajatukset ovat erittäin laajasti levinneitä yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen pariin. Hänen ajattelunsa keskeisimpiä anteja yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle ovat hänen käsityksensä vallasta, ja tätä kautta erityisesti niin sanottu valta-analytiikka.

Foucault´n valta-analytiikka sekä siihen perustuvat suuntaukset kohdistavat ajattelunsa poikkeukselliseen tapaan käsittää valta ja siihen liittyvät kysymykset. Siinä missä monet vallan tai valtiojärjestelmien teoreetikot ovat kysyneet ”miksi”, alkoivat hallintaan suuntautuvat teoreetikot Foucault´ta lähtien kysyä ”miten”, vähentäen näin kausaliteetin merkitystä ja lähtökohtaista tarvetta palauttaa valta johonkin luokan tai valtion kaltaiseen vaikeasti määriteltävään ilmiöön (Miller & Rose 2010, 14–15).

Muuttamalla esitettävien kysymysten luonnetta ja olemalla palauttamatta valtaa johonkin monoliitteihin, kuten valtiolliseen kurivaltaan, on mahdollisuus analysoida konkreettisia asetelmia, joissa valtasuhteet ja –tekniikat voidaan paikallistaa historiallisesti erityisissä tilanteissa (Helén 1994, 275). Lähtökohtaisesti Foucault´n valta-analytiikka on siis enemmän kiinnostunut siitä kuinka valta toimii jossain erityisessä ajallis-paikallisessa tilanteessa, eikä se niinkään yritä tutkia esimerkiksi väki- tai pakkovaltaan liittyviä kysymyksiä, tai etsiä vallan alkuperäistä lähdettä. Tai kuten Foucault (1999) itse asian ilmaisee, ”[v]allan termein tehty analyysi ei saa olettaa lähtökohdakseen valtion suvereeniutta, lain muotoa tai herruutuksen kaikenkattavaa ykseyttä – ne ovat vasta sen lopputuloksia” (mts, 69).

Kuten diskurssia käsittelevässä teoriassaankin (Foucault 2005b), korostaa Foucault vallankin kohdalla sen toiminnallisia ulottuvuuksia (Foucault 2005a, 41). Ilpo Helén (1994) toteaa Foucault´n valtakäsityksiä käsittelevässä tutkimuksessaan, että ”[v]alta on olemassa käytettäessä ja toimittaessa, kyse on kyvystä ja toimivallasta. Valta on toimijoiden eli subjektien välinen toiminta- ja vaikutussuhde, siksi se on luonteeltaan taktista ja strategista. Valta on suhde, jossa A:n toiminta ja pyrkimykset vaikuttavat B:n toimintaan ja päämääriin” (mts, 276). Valta liittyy siis A:n ja B:n sisäiseen vuorovaikutussuhteeseen ja tätä kautta konstituoi suhteen alla osapuolten ”subjektiudet: niin toiminta-alat ja –mahdollisuudet kuin identiteetitkin” (mts, 277). Tässä mielessä Foucault (2005a) siis tutkii yksittäisiä konkreettisia valtasuhteita, joissa ”valtaa ei käsitetä omaisuudeksi vaan strategiaksi” (mts, 41). Tällaisessa Foucault´n mikrovaltasuhteeksi nimittämässä suhteessa korostuu ajatus, että valta on hallitsevan ”luokan strategisten asemien kokonaisseuraus” jota ei voi palauttaa suoraan omistamiseen vaan sen oleellinen ulottuvuus on käyttö. Tämä käyttö on jotain joka voi ilmentää sekä ylläpitää hallittujen asemaa. (Mts, 41.)

Ymmärtääksemme hallintaa ja siihen liittyviä valta-asemia, on tutkittava vallankäyttöä.

Vuorovaikutukseen perustuva mikrovaltasuhde eroaa siitä, mitä Foucault (1999) kutsuu suvereniteettiin ja tätä kautta lainsäädäntöön perustuvaksi suoraksi vallan käytöksi. Tämä suora valta on oikeutta valtiolliseen väkivaltakoneiston käyttöön, kuten lainsäädäntöön, rankaisemiseen, verotukseen tai armeijan mobilisointiin. (Mts, 96–97.) Kuitenkin foucaultlaisen vallan ”perusmuodolle”, joka on perua väestön hallintaan kehitetylle poliittis-taloudellisille sääntelymenetelmälle (mts, 99–100), on ominaista vallan tuottava vaikutus, halu ”kiihottaa, vahvistaa, valvoa, ohjailla, lisätä ja järjestää alistamiaan voimia” (mts, 97).

Näissä vallan tuottavissa prosesseissa nousevat keskeisiksi vuorovaikutukseen perustuvat mikrosuhteet, joissa vallankäytön osapuolten täytyy suhteuttaa toimiaan ja pyrkimyksiään suhteessa toisiinsa. Tätä kautta valta näyttäytyy aktiivisena suhteena osapuolten välillä, sekä konkretisoituu käytännöissä, joita valta toimivien osapuolten välille synnyttää. Tämä tulee ymmärrettäväksi Foucault´n käsityksestä valtaan ja vasta vallankäyttöä seuraavaan suvereeniin valtioon, koska esimerkiksi tilanteessa jossa kansa-subjekti päättää riistää vallan hallitsijalta syystä tai toisesta, seuraa vallankumous.

Suvereenin valtion staattisuus on ainoastaan aktiivisen vallankäytön ja siihen liittyvien osapuolten suhteiden määrittymisen lopputulos.

Vaikka siis valtasuhde toimii esimerkiksi lainsäädännön välityksellä, on tärkeää yrittää ymmärtää niitä valtasuhteen taustalla olevia merkityksiä, jotka rajaavat vallan alaisuudessa olevien toiminta-aluetta, ja toisaalta joiden välityksellä suhde muuttuu näiden merkityksien kannalta tuottavaksi. Valta pystyy määrittelemään niitä toiminta-alueeseen liittyviä vaihtoehtoja joihin vallan subjektin toiminta aktiivisesti kohdistuu. Tässä valta muuttuu tuottavaksi, se konstituoi näissä aktiivisissa käytännöissä niitä asemia, joista hallitseva luokka sitä strategisesti hallitsee ja näin toteuttaa tälle luokalle edullisia päämääriä.

Valta on kuitenkin laaja ja vaikeasti määriteltävä käsite, jota ei sinänsä voi palauttaa kovin helposti mihinkään instituutioihin (Helén 2004, 207), joten se tarjoaa vain alustavat puitteet tarkemmalle tutkimukselle. Kuten Foucault esittää, valtion suvereenius on vasta vallan lopputulos. Valta on toiminnassa alati läsnä, mutta sen paikallistaminen on sinällään vaikeaa.

Foucault´n valta-analytiikasta ammentava hallinnan analytiikan koulukunta ja tutkimusperinne tarjoaa käsitteitä ja metodin, joita on sovellettu jo usean vuosikymmenen ajan lukuisiin aiheisiin, kuten uusliberalismin ja hyvinvointivaltion muodonmuutoksen tutkimiseen (mts, 206; Miller & Rose 2010, 106–122).

Hallinta ja poliittiset rationalisaatiot

Aivan kuten Peter Miller ja Nikolas Rose (2010, 43) Foucaultin hallinnan (government) käsitteeseen pohjaten toteavat, on ”modernin ”hallinnan” analyysissä pantava erityistä painoa niille ”epäsuorille” mekanismeille, jotka linjaavat taloudellisen, yhteiskunnallisen ja henkilökohtaisen käyttäytymisen yhdensuuntaiseksi yhteiskunnallis-poliittisten päämäärien kanssa”.

Foucault´n valta-analytiikkaan pohjaten, koskee hallinnan analyytikon pääkysymys myös sitä, ”miten valta toimii sekä millaisia subjekteja, suhteita, käytäntöjä ja pyrkimyksiä se ”luo” ja tekee mahdolliseksi” (Helén 2004, 210). Nyt hallinnan tullessa osaksi valta-analytiikkaa, on kyse intentionaalisesta toiminnasta, jossa hallinta on erilaisten auktoriteettien tai virallisten toimijoiden laskelmoitua ja rationaalista toimintaa, joka käyttää hyväkseen erilaisia tekniikoita ja tiedon muotoja. Näillä tekniikoilla ja tiedoilla hallinnallinen toiminta pyrkii muokkaamaan käyttäytymistämme vaikuttamalla haluihimme, pyrkimyksiimme, etuihimme ja uskomuksiimme. Kysymys on siis valtaan ja auktoriteetteihin liittyvistä kysymyksistä. (Dean 1999, 11; 23.)

Hallinnan analytiikkaa käyttäen tutkitaan tiettyjä olosuhteita joissa nämä hallinnan alueet – regiimit – ilmaantuvat ja niitä toimenpiteitä, joilla niitä pidetään yllä sekä muokataan. Nämä regiimit ovat institutionalisoituneita alueita, joiden toiminnallinen pysyvyys nojaa kyseisiin alueisiin kiinnittyneisiin rutiineihin ja ritualistisiin toimintatapoihin. Analytiikan tehtävänä on pyrkiä esittämään itsestään selvinä suoritetut toimintatavat osana tiettyjen regiimien syntyyn ja institutionaaliseen rakenteeseen liittyviä prosesseja ja päämääriä. Näissä prosesseissa on merkittävää se tätä tarkoitusta varten tuotettu tieto, jolla regiimeissä toteutettuja rutiineja ja rituaaleja joko pidetään yllä tai pyritään muovaamaan. (Dean 1999, 21.)

Keskeistä hallinnan analytiikalle on pyrkiä paikallistamaan regiimille olennainen logiikka tai strategia, jonka välityksellä käytännöt sitoutuvat päämääriin ja regiimin institutionaaliseen rakenteeseen. Oleellista tässä on se, että tätä logiikkaa ei voida palauttaa kenenkään tietyn yksilötoimijan eksplisiittisiin päämääriin (Dean 1999, 22), vaan sen eristäminen vaatii laajemman kokonaisuuden, hallintamentaliteetin tutkimista.

Hallintamentaliteetti (governmentality) on yhdistettävissä erilaisiin sosiologisiin kollektiivisen ajattelun muotoihin, kuten durkheimilaiseen sosiaalisen faktan käsitteeseen (Dean 1999, 16). Hallintamentaliteetin tutkimisessa, erityisesti poliittisessa viitekehyksessä, on huomattavan tärkeää huomata se, ettei regiimeihin palautuvat hallinnan muodot ole sidoksissa koskaan puhtaasti logiikkaan, vaikka asia usein esitetäänkin niin. Niillä on aina myös moraalinen ulottuvuus, joka pyrkii vaikuttamaan käsityksiimme siitä, mikä on hyvää, hyveellistä, vastuullista, haluttavaa ja toivottavaa suhteessa vallitseviin olosuhteisiin (mts, 11; Helén 1994, 307–308; Helén 2004, 210–211; Miller & Rose 2010, 88). Tätä kautta tämä kollektiivinen hallintamentaliteetti on yhteydessä niihin poliittisiin rationalisaatioihin, joilla pyritään tuottamaan esimerkiksi kansalaisuuteen sidottua regiimin rakenteelle ja päämäärille sopivaa normia. Normilla tarkoitetaan todellisuutta normalisoivia jaotteluja ja luokitteluja, jotka ovat samanaikaisesti objektivoivia (rationaalinen puoli) ja arvottavia (moraalinen puoli) (Helen 1994, 286).

Jos siis ajattelemme kansallisvaltiota poliittisen toiminnan kenttänä, voidaan sen puitteissa hallinnalla pyrkiä normalisoimaan sen byrokraattisten instituutioiden ja tätä kautta kansalaisten käyttäytymistä tiettyyn loogiseen ja moraaliseen normiin sopivaksi. Tällöin politiikassa tuotetut rationaliteetit pitävät sisällään sen, mikä on moraalisesti toivottavaa kansa-subjektin käytökseltä, mutta myös ne loogiset päämäärät, joihin kollektiivisesti pyritään.

”Hallinnon, valtionvarainministeriön, paikallisviranomaisen, sotilaskomentajan tai yritysjohtajan ”vallasta” puhuminen aineellistuu siinä, mikä syntyy voimien koostelmasta, jonka avulla tietyt päämäärät ja ohjeet vaikuttavat muiden laskelmiin ja toimintaan. […] Sikäli kun toimijat ymmärtävät tilanteensa yhteisellä kielellä ja noudattavat yhteistä logiikkaa, heidän päämääränsä ja osansa kietoutuvat jossain mielessä erottamattomasti yhteen ja heistä koostuu liikkuva ja löyhästi kutoutunut verkosto.” (Miller & Rose 2010, 96.)

Kun hallintamentaliteetti kuvaa sitä kollektiivisen ajattelun muotoa, joka voidaan regiimeistä eristää tutkimalla näkyväksi, ovat poliittiset rationalisaatiot hallintamentaliteettia tuottavia välineitä. Nämä rationalisaatiot käsitteellistävät sitä auktoriteettiin perustuvaa asiantuntijuutta, joka pystyy normittamaan niitä kansalaisuuteen liittyviä moraalisia ja toiminnallisia päämääriä, joihin toimijoiden halutaan sitoutuvan. (Miller & Rose 2010, 83; 88.)

Ilmentäessään hallitsemaansa regiimiä, poliittisilla rationaliteeteillä on huomattava määrä selitysvoimaa sen suhteen, millaisena esimerkiksi tietty kansakunta näyttäytyy. Tätä kautta poliittisissa rationalisaatioissa esiintyvät puheenparret ovat enemmän kuin pelkkää retoriikkaa, ne nimittäin tuottavat todellisuutta vaikuttaessaan regiimin käytäntöihin. (Miller & Rose 2010, 88–89.) Rationaliteetit ja hallintamentaliteetti on kuitenkin kyettävä operationalisoimaan, jolloin katse kääntyy kieleen ja erilaisiin laskentatekniikoihin. Poliittisten rationalisaatioiden puitteissa kysymys on siis siitä yhteiseen kieleen kiinnittyvästä asiantuntijatiedosta, jonka avulla regiimeihin ja näiden päämääriin liittyvät toimet legitimoidaan ja tehdään normatiivisiksi. Tästä syntyy valtioon ja sitä kautta sen legitimiteettiin perustuvaan asiantuntijatietoon liittyvä noidankehä.

Asiantuntijuus on usein juuri se käytäntö, jolla ongelmia tehdään näkyviksi, mutta nämä ongelmat ovat aina myös sisäisessä yhteydessä niiden ratkaisukeinoihin, jotka tulevat usein ainakin osittain tuotetuiksi samalla kuin ongelmatkin. (Miller & Rose 2010, 28; 48–49.) Koska esim. valtiollisella legitimiteetillä on huomattava määrä auktoriteettia, saavat ne nämä asiantuntijuuden kielellä muotoillut arvot ja normit näyttämään pakottavilta, ”koska ne väittävät edustavansa pyyteetöntä totuutta ja koska niihin sisältyy lupaus toivottujen tulosten saavuttamisesta” (mts, 56).

Mainittakoon vielä, että hyvinvointivaltion ja uusliberalismin suhteessa keskeisimpinä aktiivisen kansalaisen ja moraalisen subjektin normeina pidetään taloudellista yrittäjyyttä, henkilökohtaisten tavoitteiden tarmokasta tavoittelua, vastuuta yksilöllisen pääoman hallinnasta ja kuluttajuutta (Miller & Rose 2010, 118; 121; 142–143; 149–150).

Viitteet:

Dean, Mitchell (1999) Governmentality. Power and Rule in Modern Society. Sage: London

Foucault, Michel (1999) Seksuaalisuuden historia. Tiedontahto. Nautintojen käyttö. Huoli itsestä. Ranskankieliset alkuteokset La volonté de savoir (Histoire de la sexualité I) (1976), L´usage des plaisirs (Histoire de la sexualité II) (1984) ja Le souci des soi (Histoire de la sexualité III) (1984). Suomentanut Kaisa Sivenius. Gaudeamus: Helsinki. 3. painos.

Foucault, Michel (2005a) Tarkkailla ja rangaista. Ranskankielinen alkuteos Surveiller et punir. Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1975. Suomentanut Eevi Nivanka. Otava: Keuruu.

Foucault, Michel (2005b). Tiedon arkeologia. Ranskankielinen alkuteos L´archéologie du savoir. Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1969. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Vastapaino: Tampere.

Helén, Ilpo (1994) Michel Foucault´n valta-analytiikka. Teoksessa Heiskala, Risto (toim.) Sosiologisen teorian nykysuuntauksia. Gaudeamus: Helsinki. 270–315.

Helén, Ilpo (2004) Hyvinvointi, vapaus ja elämän politiikka: foucaultlainen hallinnan analytiikka. Teoksessa Rahkonen, Keijo (toim.) Sosiologisia nykykeskusteluja. Gaudeamus: Helsinki. 206–236.

Miller, Peter & Rose, Nikolas (2010) Miten meitä hallitaan. Vastapaino: Tampere.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s