Samasta puusta, samasta suusta

Aamun Helsingin Sanomissa (19.2.2016) oli puolen sivun juttu ajatuspaja Liberan tuoreesta raportista, joka koskee pääkaupunkiseudun asuntopolitiikkaa:

Kyseinen määrä huomiota on siinä mielessä poikkeuksellista, että todella harva vakavasti otettava tieto- tai tiedekirja saa vastaavaa näkyvyyttä missään lehdessä, saati Hesarissa. Vähemmän poikkeuksellista se on siinä mielessä, että Liberaa on hellitty mediassa viljalti – toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen on esiintynyt harvakseltaan erilaisissa julkisuuksissa asiantuntijana.

Ilmeisesti hänen asiantuntemukseensa luotetaan, ja vieläpä enemmän kuin muiden ajatuspajojen asiantuntijoihin.

Jos taas Pursiaisen keskustelua on seurannut yhtään tarkemmin ja tuntee hänen ajatteluaan, ei voi olla kiinnittämättä huomiota kuinka hänen mielipiteensä ja suosituksensa ovat suoraan taloustieteen perusoppikirjojen simppeleimmistä kaavoista johdettuja ”totuuksia”.

Tänään samana päivänä hän otti Twitterissä kantaa demari-kansanedustaja Nasima Razmyarin tweettiin, jossa vedottiin suomalaisten pohjavesien puolesta:

Ja jatkoi vielä tarinaansa:

Pursiainen siis esittää asiantuntemukseensa perustuen, että ”[r]esurssien yhteisomistus on paras tapa varmistaa, että niitä tuhlataan” ja että ”[y]hteishallinta todetusti johtaa tuhlaukseen”. Nämä johtopäätökset hän johtaa vuonna 1968 julkaistusta teoreettisesta formuloinnista, niin sanotusta yhteismaiden ongelmasta (tragedy of the commons).

Ongelman mukaan resurssien yhteisomistus johtaa aina niiden holtittomaan käyttöön. Teoreettisiin malleihin sokeasti uskovan taloustieteilijäporukan (muunkinlaisia taloustieteilijöitä on) patenttiratkaisu on tietysti yksityistää tämän vuoksi kaikki.

Kyseinen ongelma löytyy tänäkin päivänä taloustieteen oppikirjoista käytännössä sellaisenaan. Tämä siitä huolimatta, että taloustieteenkin piirissä aiheesta on tehty valtavasti tutkimusta ja aiheen tutkijalle, Elinor Ostromille on myönnetty vuonna 2009 talouden Nobel-palkinto (ensimmäinen naiselle myönnetty talousnobel!) mm. perusväitteen monella tavalla kyseenalaistavista tuloksista.

Ostrom on kirjoittanut lyhyen kokoomajutun aiheesta New Palgrave Dictionary of Economicsiin, jossa hän murtaa monia aiheeseen liitettäviä myyttejä ja tuo esille, että esimerkiksi yhteinen-yksityinen tai omistusoikeuksien määrittely eivät ole välttämättä lainkaan oleellisia jakoja tai seikkoja, joita kannattaa tuijottaa kyseisen ongelman kohdalla.

Vaikka Pursiaisen pitäisi varmaan tietää tämä – nobelistien tutkimusaiheet kun eivät kyseisen palkinnon takia ole enää kovin marginaalisia – esiintyy hän aiheen asiantuntijana nojaten täysin oppikirjaformulointiin. Sama virsi toistuu taajaan muissakin aiheissa.

Samalla hän on yksi kiivaimpia omasta näkemyksestään poikkeavien talousnäkemysten kiistäjiä ja lyttääjiä. Perusteet näkemyksille ovat poikkeuksetta samaa taloustieteen perusoppikirjatasoiseen teoriaan perustuvaa one-on-one-päättelyä.

Vastaavan tyyppistä päättelyä näyttäisi olevan myös Liberan raporteissa. One-on-one-mallia sovelletaan suruttomasti ja isoja, muillekin elämänalueillekin kuin talouteen ulottuvia ongelmia ratkotaan simppeleillä päätelmillä.

Hesarin jutusta käy ilmi, kuinka Helsingin kaupunginsuunnitteluviraston päällikkö Mikko Aho yrittää tuoda esille kuinka asuntopolitiikassa on otettava huomioon myös, ettei asuntosuunnittelu johda syrjäytymiseen tai vaikkapa viheralueiden katoamiseen.

Näillä tavoitteilla voi olla itseis-, mutta myös taloudellinen arvo, mutta niitä voi olla vaikea ottaa huomioon yksinkertaisissa markkinamalleissa.

Edellä mainittu ei tarkoita, etteikö Liberan raportilla voisi olla arvoa. Se nostaa esiin varmasti huomionarvoisia seikkoja aiheesta. Enkä väitä, etteikö asuntopolitiikkaan voisi liittyä niitä ongelmia joita Pursiainen ja Saarimaa nostavat esille.

Tästä huolimatta Pursiaisen argumentointi on joko tarkoituksella harhaanjohtavaa ja yksipuolista, tai sitten hänen asiantuntemuksensa ei ulotu perusoppikirjojen mallien ulkopuolelle. Tämä herättää kysymyksen siitä, kuinka tämä kernaasti muiden ihmisten asiantuntemusta arvosteleva ekonomisti vastaa omiin standardeihinsa, tai miksi hänen asiantuntemustaan niin kovasti arvostetaan suomalaisessa mediassa.

Mainokset

Tutkimusrahoituksen kurjuus

Tämän päivän Helsingin Sanomien (27.12.2015) pääkirjoituksessa Tutkijoiden aika kuluu hakemuksiin tuodaan esille, kuinka kallista uuden, strategisen tutkimuksen neuvoston rahoitus on. Työtä pelkkien hakemusten tekemiseen kuluu aiheesta tehdyn selvityksen mukaan 3,3 miljoonalla Eurolla. Jatkan tätä tärkeätä huomiota seuraavalla hypoteesilla:

Kuten pääkirjoituksessa sanotaan, rahat strategisen neuvoston tutkimushakuun saatiin leikkaamalla valtion tutkimuslaitosten rahoitusta. Valtion tutkimuslaitokset ovat siinä mielessä erilaisia tutkimuslaitoksia kuin yliopistot, että niissä yksittäiset tutkijat eivät yhtä usein tee mitä tahansa tutkimusta, vaan niissä työskentelee tutkijaryhmiä yksittäisten aiheiden kimpussa ja tutkimus on fokusoituneempaa ja luonteeltaan täsmällisemmin kumuloituvaa kuin yliopistoissa tehtävä tutkimus.

Usein tutkimuslaitokset ovat niitä tahoja, jotka pystyvät sekä vastaamaan esim. ministeriöiden välittömään tiedon tarpeeseen kuten myös niissä ylipäätään tiedetään, mitkä ovat niitä täsmällisiä kysymyksiä, joita juuri nyt jonkun yhteiskunnallisen asian tiimoilta on hyvä kysyä. Yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tehtävät tutkimukset siis täydentävät toisiaan.

Nyt tutkimuslaitoksia leikataan. Tämä tarkoittaa sitä, että näistä laitoksista tulee tutkijoita jo ennestään tungostuneille akateemisille työmarkkinoille kilpailemaan tehtävistä ja tutkimusrahoituksesta.

Sen lisäksi siis, että jo valmiiksi yliopistoilla työskentelevien pitää kilpailla tästä lisätutkimusrahasta kaikkien muiden rahoituskilpailujen päälle, tulee tälle kentälle kilpailemaan ne, joiden entistä rahaa se on.

Tällä hetkellä itse tekemieni kyselyiden mukaan vakinainen professori käyttää jo valmiiksi noin pari-kolme kuukautta vuodesta työaikaa pelkästään erilaisiin rahoitushakuihin ja niihin liittyviin tehtäviin (tämä siis puhtaasti ns. käytäväkeskustelujen perusteella, varmasti kaikenlaista vaihtelua on). Nyt hän käyttää siihen päälle vielä sen ajan, mitä tämä strateginen haku tuo siihen lisää.

Lisäksi, rahoitushakemusten tekemisestä on tullut akateemisessa maailmassa jo omanlaistaan taidetta. Niiden onnistunut tekeminen ei takaa vielä mitään tutkimuksen näkökulmasta, koska nämä kaksi tekemisen osa-aluetta ovat – edelläkin mainituista syistä – kaksi valitettavan erillistä asiaa. Yliopistossa käytetään yhä enemmän aikaa siihen, että ihmisiä opetetaan saamaan erilaisia asioita läpi, tutkimuksia ja hakemuksia. Tämä vaikuttaa ehdottomasti tutkimuksen tasoon.

Johtopäätökset:

– Tutkimuslaitosten pitkään ja huolellisesti rakennettua tutkimus- ja tietopohjaa rapautetaan;

– Akateemista tutkimuskenttää tungostetaan siellä jo valmiiksi olevien näkökulmasta entisestään sekä uudella rahoitushaulla että lisäkilpailijoilla. Sinne tulevien näkökulmasta uudet tulokkaat joutuvat käyttämään työaikaa omista rahoistaan kilpailemiseen;

– Rahoitettua työaikaa allokoidaan kasvavassa määrin sellaiseen toimintaan, joka ei nosta, vaan laskee aktuaalisen tutkimuksen tasoa.

Post Scriptum: Tämä ei ole tietenkään koko totuus asiasta. Strategisen tutkimuksen haun on katsottu lisäävän jo nyt tutkimuslaitosten välistä kommunikointia. Myös varmaan muita vastakkaisia näkökulmia hypoteesilleni on, en väitä että tässä olisi koko totuus. Pyrin vain jäljittämään tendenssiä.

Ajattelun myyttejä murtamassa

Jos minun pitäisi nimetä viimeaikaista, suomenkielistä tietokirjallisuutta jota suosittelisin kenelle tahansa, tulisi mieleen kaksi teosta. Kyseisiä teoksia yhdistää sama kirjailija, filosofi Ville Lähde, jonka kaksi viimeisintä tietokirjaa Niukkuuden maailmassa ja Paljon liikkuvia osia ovat käytännöllisesti katsoen kenelle tahansa hyödyllisiä ja oleellista luettavaa.

Sanon nyt molemmista kirjoista jotain, vaikka Liikkuvista osista olen kirjoittanut pienen arvion verkkolehti Alustalle!, jossa on myös Lähteen haastattelu.

YmpäristöaNiukkuuden-maailmassa-etukansijattelun myytinmurtaja

Nykyään on muotia kannattaa kestävää kehitystä ja omata vihreitä arvoja. Samalla vihreys tulkitaan usein arvoksi, joka suhteutuu reaalipolitiikkaan ja sitä voidaan toteuttaa kun siihen on varaa. Usein ei ole. Vähintään yhtä usein vihreät arvot sulautetaan osaksi kehitystä, jossa mistään ei tarvitse tinkiä ja silti voimme elää yhä ympäristöystävällisemmässä maailmassa. Lähde ottaa nämä arkistuneet myytit suurennuslasinsa alle, eikä niiden purkaminen jätä jälkeensä vain nättiä jälkeä.

Niukkuuden maailmassa on ennen kaikkea tuhti tietokirja. Reilu puolitoista sataa sivua leipätekstiä ja viitteet päälle on raju pala purtavaksi. Vaikka lukijalla olisi kohtalaisetkin pohjatiedot ympäristöön liittyvistä ongelmista ja niiden kytköksistä yhteiskunnallis-poliittis-taloudelliseen todellisuuteen, on Lähteen tarjoilemalle tietopaketille pakko nostaa hattua sen tietomäärän edessä. Silti tämä tietomäärä tarjoillaan selkeydestä ja luettavuudesta tinkimättä.

Lähde kyseenalaistaa, ei enempää eikä vähempää, kuin lähes kaikki ympäristöä koskevat totunnaistuneet ajatukset, joista käsin päivänpolttavimpia reaalipoliittisia keskusteluja käydään. Silti poissaolollaan loistavat vaikeaselkoinen filosofia ja moraalinen närkästely – ne on korvattu faktoihin pohjaavilla selkeillä mutta syvällisillä analyyseillä.

Kirja aloittaa taipaleensa sekä historiallisella katsauksella keskeisimpiin ympäristökeskustelun kipukohtiin että siihen, miksi muutos on tietyssä, perityssä historiallisessa tilanteessa niin vaikeaa. Peritty tilanne onkin yksi Lähteen keskeisiä käsitteitä. Se kuvaa tilannetta, joka on luonnonympäristön kanssa vuorovaikutuksessa tuotetun historiallisen inhimillisen toiminnan tuloksena nyt elävillä polvilla käsillä. Vaikka peritty tilanne ei tarkoita historiallisen kehityksen determinaatiota, on siinä piilevä hitausvoima, inertia niin voimakasta, ettei tankkerin kääntäminen uuteen kurssiin ole ollut enää pitkään aikaan yksittäisten ihmisten haluista ja tahdoista riippuvaista.

Näistä haasteita huolimatta Lähde korostaa läpi kirjan niitä mahdollisuuksia joita käsillä olevassa tilanteessa on. Monen ongelman kanssa rinnan on lisääntynyt inhimillinen tietämys vallitsevasta tilanteesta, eikä kukaan tietäisi esimerkiksi ilmastonmuutoksen olemassa olosta ilman teknologisen kehityksen mahdollistamaa meteorologista mittausta. Näin Lähde myös irtisanoutuu teknologian tai muun yksittäisen muuttujan syyttämisestä tilanteessa, jossa on otettava samaan aikaan huomioon useita muuttujia ja niiden ristiriitaisia rooleja kehityksessä.

Kirjan kova ydin tiivistyy hyvin sen mainossloganiin: Ympäristö ei ole mielipidekysymys.

Toinen kirjassa toistuva keskeinen teema on monimutkaisuus, jonka sivuuttamisella sekä tilanneanalyyseissä että toimintamalleissa Lähde katsoo tehtävän ratkaisevan virheen. Tästä teemasta itsestään kertoo Lähteen uusin tietokirja, Paljon liikkuvia osia.

ville-lahde-paljon-liikkuvia-osiaJulkisen ajattelun myytinmurtaja

Kuten mainittua, laajempi arvioni kirjasta on jo julkaistu, mutta käsittelen vielä hieman kahta ajankohtaista teemaa, joiden pureksimiseen kirja antaa edellytyksiä.

Kirjassa kuvataan hyvin kuinka politiikalla tuotetaan ihmisiä karsinoivaa arkiymmärrystä. Tällöin katsotaan, että jollain ulkoapäin määritellyllä toimijajoukolla on joku kyseistä ryhmää yhdistävä ominaisuus. Näin tapahtuu populistisessa puheessa ”suvaitsevaistosta” (tai ”suvakit”, OH), tai toisaalta puheessa ”terrorismista”, jolla tehdään jo kansainvälisen tason politiikkaa.

Kun Timo Soini syyttää suvaitsevaistoa mielipidevainosta, hän rakentaa retoriikkansa pettävälle pohjalle:

”Soini on nojannut mielipiteiden pyhyyden retoriikkaan syyttäessään ”suvaitsevaistoa” suvaitsemattomuudesta ja toisin ajattelevien vainoamisesta. Epäluulo ja vihamielisyys muukalaisia kohtaan on sekin vain mielipide, joka on jokaisen oma ja siksi oikea. Kellä tahansa on siihen oikeus, eikä se koske ketään muuta. […] Tämän ajattelun epärehellisyys on ilmiselvää, kun sitä pysähtyy miettimään, mutta silti retoriikka tuntuu purevan.” (100.)

Soini antaa suvaitsevaiston leiman kuvitellulle joukolle ihmisiä, jotka hänen retoriikassaan vainoavat niitä joilla on mielipiteitä. Tämän jälkeen suvaitsevaisto voidaan löytää tarvittaessa mistä tahansa, missä Soinin politiikkaa kritisoidaan, ja kääntää Soinin kannattajat vastustamaan heitä. Tietenkään tällöin Soini ei suo mielipidettä hänen kanssaan eri mieltä oleville, mutta sitä moni sananvapaussankari tuskin pysähtyy miettimään. Tärkeintä on tunnistaa vihollinen ja vauhkota omasta mielipiteestä.

Soinin retoriikka vie rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua eteenpäin yhtä vähän kuin terrorismilla pelotteleminen rauhaa. Vielä astetta raskaampiin aiheisiin kirjassa siirrytään kun pureudutaan oikeutetun ja barbaarisen väkivallan rajanvetoon:

”Terroristi on lain, yhteiskunnan ja sivistyksen tuolla puolen. Sotilas sen sijaan on sotatilassakin juridisessa tilassa, osa yhteiskuntaa. […] Terroristi on sen sijaan aina yksilö, jonka tekoja ei arvioida mitään poikkeustilaa vasten vaan abstraktista moraalisesta näkökulmasta. Tuomio on annettu etukäteen, todistuksen taakkaa ei ole, eikä rangaistuksia tarvitse oikeuttaa kenenkään silmissä. […] Pelkän nimilapun ”terroristi” käyttö luo oletuksen, että kaikilla näin nimetyillä yksilöillä, teoilla ja ryhmillä täytyy olla jotain yhteistä.” (170.)

Sota terrorismia vastaan häivyttää tarpeen ymmärtää erilaisten pitkien konfliktien tai terroristeina näyttäytyvien ryhmien historiaa. Samalla valitettavasti tehdään mahdottomaksi saada väkivallan kierre katkaistua. Kun uudet sukupolvet syntyvät keskelle tuhoa ja valmiiksi määriteltyä viholliskuvaa, ei ”terroristeja” tarvitse enää edes yrittää ymmärtää ihmisinä tai poliittisina toimijoina, tai konfliktien historiallis-poliittista luonnetta.

Jos Lähteen kirjojen tietoperustaa ja argumentatiivista sisältöä vertaa siihen kaaokseen joka julkisessa keskustelussa vallitsee, on eroa kuin yöllä ja päivällä. Kysymys kuuluukin: Kuinka rakentaa käytännössä tällaisten puheenvuorojen pohjalta järkevää ja harkitsevaa politiikkaa siinä historiallisessa tilanteessa, jossa vastakohtien ja kärjistysten läpäisemä kollektiivinen järki yrittää ratkaista ongelmia, joita se päätyy toiminnallaan enimmäkseen vain kärjistämään? Kysymystä kosketellaan molemmissa kirjoissa, mutta se voisi ansaita vaikka jopa oman kirjansa.

En tiedä paljon Pariisista, mutta seuraavat asiat voin sanoa varmana

En tiedä paljon Pariisista, mutta seuraavat asiat voin sanoa varmana:

Pakolaisuudella ei ole automaattisesti mitään tekemistä islamilaisuuden kanssa. Islamilaisuudella ei ole automaattisesti mitään tekemistä terrorismin kanssa. Terroristi-leima ei tarkoita, etteivät yksittäiset iskut liittyisi johonkin laajempaan kriisiin, jonka juuret ja syyt ovat huomattavasti monisyisempiä kuin puhtaana hulluutena näyttäytyvät iskut antavat ymmärtää.

Terroriteot ja vastaavat hulluudet aiheuttavat pakolaisuutta, ei päinvastoin. Suurin osa pakolaisista ja islamilaisista on aivan vastaavia kanssakärsijöitä näistä hulluuksista kuin kaikki me muutkin tavalliset ihmiset.

On halveksuttavaa toimintaa populistisilta poliitikoilta ja muilta vastakkainasettelua lietsovilta vetää yhtäläisyysmerkkejä terrorismin, islamilaisuuden ja pakolaisuuden välille, ja käyttää tilannetta hyväkseen sellaisen politiikan tekemiseen, jolla vain pahennetaan tilannetta.

Kannattaa odottaa erilaisia arvioita tilanteesta ennen kuin antaa välittömille tunteille täydellisen vallan. Kaikki ollaan järkyttyneitä ja hyvityksen tunne on inhimillistä, mutta äkkiväärillä reaktioilla mennään vain syvemmällä hulluuteen.

Lapiolla päähän tietoa vai yhdessä ja monimuotoisesti opiskellen?

Kirjoittelin aikoinaan koulutuksen virtuaalisesta tulevaisuudesta Markku Lonkilan kanssa lyhyen jutun, jossa ja jonka jälkeen on tullut hahmoteltua vaihtoehtoisia opetusmenetelmiä yliopistoon.

Olen usein ajatuksissani ja keskusteluissa palannut näihin ideoihin, sekä ollut mukana parissa melko kokeilevassa hankkeessa, joissa on opiskeltu ja suomennettu kirjoja poikkitieteellisissä monimuoto-opiskeluseminaareissa. Tuotoksena näistä semmoista on jäänyt jälkeen pari julkaisua (tämä ja tämä).

Olen miettinyt myös perinteisemmille luentokursseille vaihtoehtoja. Mielestäni opetushenkilökunnan panos menee (perus)kurssilla siinä mielessä hieman hukkaan, että suurin osa opiskeltavista (peruskurssi)asioista on luettavissa kirjoista, ja nykyään on netti täynnä opiskelumateriaalia. Tämän vuoksi olen miettinyt tapoja hoitaa homma niin, että opetus olisi osallistavaa, aktivoivaa, ja opettajan panos tulisi hyödynnettyä paremmin – eli opettavaisempaa!

Innostuin tämän blogauksen kirjoittamiseen kun huomasin kiinnostavan uutisen Ylellä: ”Taululle kirjoittaminen on ajanhaaskausta” – luennoista luopuminen moninkertaisti läpäisijöiden määrän. (Kiitos Juha tämän esille nostamisesta!) Olen nimittäin itse miettinyt hyvin samantyyppistä opintojaksomallia kuin Ylen uutisen esille nostama Markku Saarelainen.

Alustavan opintojaksoideani lähtökohtana on verkkokurssi ja opintopiirityöskentely, ja sillä voisi vetää vaikkapa sosiologian peruskurssin:

  • Esimerkiksi Courserassa voi suorittaa Princetonin yliopiston sosiologian verkkokurssin kuka tahansa, kenellä on sähköpostiosoite ja tietokone käytössä. Kurssit ovat todella hyvin koottuja ja ainakin parhaissa niistä on välikokeita ja erilaisia tehtäviä kesken luentojen, sekä opintojakson suorituksesta saa sähköpostilla jonkun todistuksen (joka ei käy kuitenkaan virallisesta suorituksesta em. yliopistossa.)
  • Opettaja käy ensin itse kurssin että tietää mitä se sisältää. Tämän jälkeen opiskelijat suorittavat omatoimisesti kurssin, josta he saavat sosiologian peruskurssin pohjatiedot.
  • Tämän jälkeen siirrytään lukemaan jotain (perus)teosta sosiologiasta opintopiirissä (kertausta ja/tai syventävää).
  • Opintopiirin ideana on, että kaikki lukevat samat asiat ja luetusta alueesta (esim. kirjan luku) kokoonnutaan esimerkiksi kerran viikossa keskustelemaan. Opettaja tulee parilla ekalla kerralla paikalle, antaa ohjeet (työjärjestys, esilukuvuorot jne.) ja näyttää hieman mallia millaisiin asioihin teksteissä kannattaa kiinnittää huomiota.
  • Tämän jälkeen opiskelijat kokoontuvat esim. kaksi kertaa keskenään ja kolmannella kerralla opettaja tulee taas mukaan. Tällöin opiskelijat voivat kysellä häneltä epäselviä asioita ja opettaja voi haastaa opiskelijoita keskusteluun. Tätä kaavaa toistetaan opintojakson loppuun saakka.
  • Tämä sen sijaan, että opettaja on joka kerta paikalla luennoimassa mistä tahansa johdantoteoksesta löytyviä asioita.
  • Lopuksi opiskelijat kirjoittavat jonkunlaisen tekstin (yhteenvetoja luvuista, selvityksiä perusteorioista, tjsp.) opettajalle.
  • Hyväksytty kurssisuoritus käsittää kaikki sovitut osa-alueet ja suorituksesta palkitaan riittävällä määrällä opistopisteitä.

Kaupan päälle opiskelijat tutustuvat verkko-oppimisympäristöihin, valmistelevat alustuksia kokoontumisiin, opiskelevat vuorovaikutteisessa opintopiirissä, oppivat paljon paremmin sekä joutuvat debatoimaan opintojen alusta alkaen tieteellisistä kysymyksistä.

Jos opettaja ei ole vakuuttunut Courseran (tai vastaavan) kurssin sisällöstä, sen voi jättää pois ja opintojakson voi suorittaa pelkkänä opintopiirinä. Tai räätälöidä muutenkin omiin tarkoituksiin sopivan blandiksen.

En tiedä onko itsenäinen opintopiirityöskentely liian haastavaa ekan vuoden opiskelijoille, mutta jatkuvan valvojan hommaan voi houkutella opintopisteillä pidemmälle ehtineen opiskelijan.

Jos tällaisen saisi toimimaan, jäisi henkilökunnalla enemmän aikaa esim. tutkimuksen tekemiselle samalla kun helposti saatavilla oleva opetusmateriaali ja opiskelijoiden oma aktiivisuus tulisi hyödynnettyä paremmin.

Kuka tapin löisi hukkuvaan laivaan?

Ismo Alanko laulaa Hassisen koneen kappaleessa Odotat?, että

Sinä odotat, odotat, odotat
olet kadottanut jo taivaan
Sinä odotat, odotat, odotat
että tapin löisin hukkuvaan laivaan
mutta ei, ehei,
vapahtaja olet sinä

Alangon tärkein viesti lienee se, että samaan aikaan kun ihmiset kokevat vaikutusmahdollisuuksiensa maailman menon muuttamiseksi vähenevän, he toisaalta siirtävät yhä kernaammin vastuuta sen muuttamisesta muille. Asioihin halutaan puuttuvan aina jonkun muun, vaikka sitä mystistä toista joka tätä maailmaa kannattelee ja muuttaa ei ole olemassa. Tästä biisin paradoksi: ihmisten antaessa vapaaehtoisesti vallan päättää asioistaan yhä pienemmälle eliitille, lisääntyy heidän kyynisyytensä vaikutusmahdollisuuksia kohtaan.

Hiljattainen esimerkki Alangon maalaamasta kuvasta tuli tunnetun blogaajan, Saku Timosen kirjoituksessa. Timonen tunnetaan hyvin asioihin perehtyneistä kannanotoistaan ja julkisuuteen tuomista epäkohdista.

Saku Timonen raportoi hiljattaisessa blogauksessaan Haaste lukijoille, että

Olen saanut tavallista enemmän palautetta sen jälkeen, kun Me Naiset, Nyt, Helsingin Sanomien kultturisivu ja MTV:n Lifestyle julkaisivat minua ja blogiani koskevat juttunsa. […] Peräti 26 henkilöä on lähettänyt minulle yksityisviestinä Juha Sipilän epäeettistä vaalityötä koskevan nettiadressin. Siinä kerrotaan Sipilän käyttäneen vaalikampanjassaan palkatonta työvoimaa, jota on saatu naamioimalla vaalityö yksityisten firmojen eli MIF:n ja Thinko Positive Oy:n järjestämäksi työllisyyskoulutukseksi […]. Minä en voi tietää onko adressin kertoma väärinkäytös totta. Siksi minua kummastuttaa, että peräti 26 ihmistä on kertonut tästä asiasta minulle ja ilmeisesti ajatellut homman olevan sillä hoidossa. Ei se ole, ei näillä näytöillä eikä muutenkaan.

Tämän jälkeen hän kertoo miten tällaisessa tilanteessa kuuluu toimia, eli kaivaa tarvittavat tiedot mahdollisesta väärinkäytöksestä ja kannella sen jälkeen Eduskunnan oikeusasiamiehelle tai Oikeuskanslerille.

Ihmisten selkärankareaktio on kuitenkin ollut se, että he lähettävät julkisuudessa tutuksi tulleelle ”hannukarpolle” tiedot asiasta ja kuvittelevat, että heidän osallistumisensa asiaan on sillä kuitattu. He olettavat, että Saku Timonen lyö tapin heidän hukkuvaan laivaansa. Tämän vuoksi hän päätyykin haastamaan lukijansa:

Älkää olettako jonkun toisen käyvän taistelua teidän puolestanne. Tuntekaa oikeutenne ja puolustakaa niitä itse. Minulta ja muualta saa monenlaisia neuvoja ja tukea, mutta teidän asianne ei hoidu sillä, että kaadatte sen jonkun muun eteen.

Tämä on ajankuva. Johtajuus-, asiantuntijuus- ja muun sankaripuheen täyttäessä yhä laajempia julkisuuksia ihmiset omaksuvat ajatuksen, että maailman uudistaminen ja tien raivaaminen paremmalle elämälle pitää jättää siihen erikoistuneille ihmisille. Tämä puhe on tietysti eliitin, eli erilaisten managerien ja poliitikkojen lanseeraamaa, ja näinä politiikan hulluina aikoina kyseinen porukka haluaa sementoida asemansa väittämällä, että yhteistä päätöksentekoa ja keskustelua tarvitaan mielummin vähemmän kuin enemmän.

Ihmiset halutaan saada luovuttamaan vapautensa päättää asioistaan niille, jotka väittävät edustavansa suurinta mahdollista yksilönvapautta. Hullua, eikö totta. Samaan tarinaan kuuluu, että on olemassa yksi areena jossa yksilö on kuningas tai kuningatar: markkinat. Todellisuudessa minkään muun rakennelman hallitseminen ei voisi olla kauempana yksilöstä. Sekaannus johtuu siitä, että ihmiset saadaan ymmärtämään yhteiset asiat yksityisinä ongelmina.

Tästä edelleen seuraa, että ihmiset kuvittelevat heidän itsensä olevan kyvyttömiä muuttamaan asioita – tähän tarvitaan aina joku asiantuntija. Asioiden raiteilleen palauttaminen ei kuitenkaan onnistu ulkoistamalla vastuu jollekin muulle, vaan se vaatii aloitteen ottamista yhteisiin käsiin ja tätä kautta sen opettelemista, kuinka asioihin voi puuttua. Myös Saku Timonen on joutunut opettelemaan, kuinka asioista otetaan selvää ja kuinka epäkohtiin puututaan.

Ongelmien privatisointi ja ratkaisujen ulkoistaminen johtaa vain eliitin vaikutusvallan kasvuun. Toisten ihmisten löytäminen yhteisten ongelmien edessä ja vastuiden jakaminen niiden selättämiseksi on paras tapa tuntea osallisuutta ja voimaantumista tässä yhä hullummaksi menevässä maailmassa.

Juha Sipilän puhe

Filosofian tutkija ja niin&näin-lehden päätoimittaja Jaakko Belt postasi Facebookiin erinomaisia näkökulmia liittyen pääministeri Juha Sipilän eiliseen (16.9.2015) televisiopuheeseen:

Suomalainen mediakenttä syö MTV:n, Ylen ja Hesarin päätoimittajien siunauksella kuuliaisesti suoraan pääministerin kädestä. Sen paremmin Sipilän puheenvuoron sisältöä kuin itse puhetta täysin poikkeuksellisena ja monella tapaa ongelmallisena tekona ei ruodittu suorassa lähetyksessä poikkipuolisella sanallakaan. Ylihuomisen mielenilmauksen syitä ja merkitystä tai yleisemmin yhteiskunnallista tilannetta ei analysoitu nimeksikään. Luulisi, että valtamediallakin olisi sanansa sanottavanaan vaikkapa tasapainoisesta julkisesta keskustelusta, vallanjaosta ja vallankäytöstä sekä parlamentarismin ja sopimusjärjestelmän toimintaperiaatteista, puhumattakaan Sipilän yksinpuhelun yhteiskunnallisesta ja poliittisesta asiasisällöstä. Vallan vahtikoira, neljäs valtiomahti, objektiivinen ja kriittinen tiedonvälitys – milloin nämä ihanteet ovat vesittyneet?

Jatkan Jaakon kommentaaria parilla ajatuksella.

Kyseinen puhe koostui kaikesta arkiymmärrykseen vetoavuudestaan huolimatta suurelta osin vähintäänkin ristiriitaisesta tiedosta (velan rooli, kustannushintakilpailukyky, jne.). Se vilisi vetoavia vertauksia, joilla ei yksinkertaisesti ole tutkimuksellista pohjaa. Siitä huolimatta mikä juuri Sinun käsityksesi on tieteestä tai vallitsevan tutkimuksen uskottavuudesta, muista että Sipilä joutuu tekemään suuria oletuksia perustuen erittäin kiistanalaiseen tietoon.

Ei silti epäilystäkään, etteikö Sipilä itse uskoisi juttuihinsa ja olisi aidosti vastuullinen ihminen. Niin myös varmasti ne kaikki, joihin Sipilän puhe vetoaa. Vetoavuus on poliittisen retoriikan tarkoitus. Tutkimus myös sanoo meille, että mitä arkiymmärettävämpiä vertauksia monimutkaisista asioista poliitikot (myös tutkijat) käyttävät, sitä myönteisemmin se vaikuttaa heidän suosioonsa.

Tunteisiin vetoaminen kuuluu tähän. Kaikkein tehokkainta on ihmisten kunniaan ja vastuullisuuteen vetoaminen, jota kuultiin eilen paljon. Kun puhujanpöntössä on vielä itse aidosti asiaansa uskova ihminen – ja vieläpä pääministeri – on vaikutus moninkertainen. On kuitenkin huomattava, että vaikka Sipilä monta kertaa viittasi saamaansa kritiikkiin, hän ei vastannut yhteenkään niistä sisällöllisesti, vaan myös virheellisesti väitti, että kaikkien tahojen välillä vallitsee konsensus ongelmanmäärittelystä. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

Kaikkeen tähän kun lisätään Jaakon huomio, että media on joko tietoisesti tai tiedostamatta päätynyt kannattamaan tätä suomalaiseen julkisuuteen päätynyttä yksinkertaista totuutta asioista, saadaan kohtalaisen painokas paketti hallituksen agendan puolesta. Jälleen kerran, kansainvälisesti ei näin ole. Jos seuraa mitään korkeatasoisia kansainvälisiä lehtiä huomaa nopeasti, kuinka toisenlaisia ja monipuolisesti asioita painotetaan. Suomessa ei näin ole.

Jokainen päättää mihin uskoo, mutta on hyvä olla tietoinen syistä, miksi uskoo.

Mallioppilaslogiikka

Oli taas Rötösherrasen vuoro toimia Aikalaisen kolumnistina. Tällä kertaa kirjoitin hieman täsmällisemmästä hankkeesta, unohtamatta kuitenkaan yleisempää viitekehystä.

Kirjoituksessani Mallioppilaslogiikka käsittelen hallinnon tutkimuksen valossa Tampereen korkeakoulujen yhdistymiseen tähtäävää T3-hanketta. Erityisesti vastaan siihen sävyyn, jolla eri uudistusten kritisoijien argumentteihin on vastattu, mukaanlukien aiemmat uudistukset aina vuoden 2008 yliopistolakiuudistuksesta lähtien.

Kuinka pitkälle mallioppilaslogiikka voidaan viedä? Ketkä ovat seuraavat uudistajat ja voidaanko heidän mielihalunsa jo ennakoida? Kannattaisiko seuraava uudistus aloittaa jo nyt, että ollaan varmasti kelkassa?

Isoja kysymyksiä, joita ainoastaan suurimmat ja rohkeimmat visionäärit osaavat käytännössä ratkaista. Minä tyydyn kolumnin mittaisiin rohkeisiin visioihin.

Yksiulotteisen (talous)keskustelun ongelma

Kuten aikaisemmassa blogauksessa mainitsin, on sateisella kesälomalla aikaa kirjoitella. Näin ollen otin vaihteeksi kantaa talouskeskusteluun ja julkaisin blogauksen Yksiulotteisen talouskeskustelun ongelma Poliittisen talouden tutkimuksen seuran blogissa.

Blogauksessa käsittelemässäni tapauksessa korostuu se puoli taloudesta käytävästä keskustelusta, jossa samalla kun kirjoittajat puolustavat kantaansa, tulevat he tehneeksi todellisuuden luonteelle huonolla tavalla väkivaltaa. Tällainen tapa kirjoittaa vetoaa varmasti valmiiksi samanmielisiin, mutta tarjoaa samalla liian monia, todellisuuden luonnetta yksinkertaistavia ongelmia.

Ikävää nykyisessä julkisessa keskustelussa onkin jatkuva paine tiivistää ja yksinkertaistaa asioita, jotka ovat heikosti tiivistettävissä ja yksinkertaistettavissa. Vaikka näissä pyrkimyksissä on perustellusti puolensa, ei kannanottojen pitäisi edesauttaa ei-toivottavaa kehitystä eikä vulgarisoida todellisuutta koskevaa tietoa.

Popularisointi on tärkeä osa toimittajan ja tutkijan työtä, mutta se pitäisi pyrkiä tekemään tavalla, joka ei lukijan mukavuudenhalun uhallakaan tee enemmän hallaa kuin hyötyä.

Usein myös näkee keskustelua jossa huomaa vanhan ”aidasta ja seipäästä” -sanonnan olevan erittäin osuva. Ehkä nykyistä keskustelukulttuuria vaivaakin edellä mainitusta lyhytjänteisyydestä johtuen myös se, ettemme yritä riittävästi ymmärtää toisaalta vastapuolen näkemystä ja toisaalta yritämme puolustaa omaamme vaikka väkisin.

Taloudesta käytävässä keskustelussa on kyse myös ammattiylpeydestä ja saavutetuista eduista. Ihmiset ovat mustasukkaisia osaamisestaan ja puolustavat mielellään tieteellisinä näyttäytyvin perustein tilannetta, joka palvelee heitä. Tämä tekee keskustelusta auttamatta poliittista.

Toivottavasti keskustelu kehittyy suuntaan, joka tunnustaa todellisuuden monimuotoisuuden sen sijaan, että kovimpaan ja yksinkertaisimmilla argumenteilla huutava määrittelee totuuden. Kuten olen aiemmin tuonut esille, näin on valitettavasti tilanne tällä hetkellä politiikassa. Tämä jo itsessään todistaa myös siitä mitä yritän blogauksessani sanoa: Yhteiskuntaa koskeva informaatio on kovin epätäydellistä ja muokkaa merkittävällä tavalla yksittäisten ihmisten käsityksiä heidän valinnanmahdollisuuksistaan.

Keskikesän kulttuuripläjäys: Tiedon portaiden avajaiset

KoskTiedon portaata Suomen kesä on lyhyt mutta runsassateinen, Rötösherrasella on ollut aikaa kirjoitella lomallakin.

Heinäkuun 1. päivä minulla oli ilo olla tiedekustantamo Vastapainon edustajana avaamassa tamperelaisessa Pyynikin aikamatkat -taidegalleriassa sijaisevaan Kaakinmaan kirjastoon tieto- ja tiedekirjaosastoa, Tiedon portaita.

Avajaispäivänä oli Tampereella ensimmäinen oikea kesäpäivä. Vaikka vastaavia ei ole juurikaan sen jälkeen nähty, kirjoittelin avajaisista lyhyen raportin, jossa yritin hieman välittää silloisia kesäpäiväisiä tunnelmia.

Raportin voi lukea täältä.

(Kuva: Saara Naskali)