En tiedä paljon Pariisista, mutta seuraavat asiat voin sanoa varmana

En tiedä paljon Pariisista, mutta seuraavat asiat voin sanoa varmana:

Pakolaisuudella ei ole automaattisesti mitään tekemistä islamilaisuuden kanssa. Islamilaisuudella ei ole automaattisesti mitään tekemistä terrorismin kanssa. Terroristi-leima ei tarkoita, etteivät yksittäiset iskut liittyisi johonkin laajempaan kriisiin, jonka juuret ja syyt ovat huomattavasti monisyisempiä kuin puhtaana hulluutena näyttäytyvät iskut antavat ymmärtää.

Terroriteot ja vastaavat hulluudet aiheuttavat pakolaisuutta, ei päinvastoin. Suurin osa pakolaisista ja islamilaisista on aivan vastaavia kanssakärsijöitä näistä hulluuksista kuin kaikki me muutkin tavalliset ihmiset.

On halveksuttavaa toimintaa populistisilta poliitikoilta ja muilta vastakkainasettelua lietsovilta vetää yhtäläisyysmerkkejä terrorismin, islamilaisuuden ja pakolaisuuden välille, ja käyttää tilannetta hyväkseen sellaisen politiikan tekemiseen, jolla vain pahennetaan tilannetta.

Kannattaa odottaa erilaisia arvioita tilanteesta ennen kuin antaa välittömille tunteille täydellisen vallan. Kaikki ollaan järkyttyneitä ja hyvityksen tunne on inhimillistä, mutta äkkiväärillä reaktioilla mennään vain syvemmällä hulluuteen.

Lapiolla päähän tietoa vai yhdessä ja monimuotoisesti opiskellen?

Kirjoittelin aikoinaan koulutuksen virtuaalisesta tulevaisuudesta Markku Lonkilan kanssa lyhyen jutun, jossa ja jonka jälkeen on tullut hahmoteltua vaihtoehtoisia opetusmenetelmiä yliopistoon.

Olen usein ajatuksissani ja keskusteluissa palannut näihin ideoihin, sekä ollut mukana parissa melko kokeilevassa hankkeessa, joissa on opiskeltu ja suomennettu kirjoja poikkitieteellisissä monimuoto-opiskeluseminaareissa. Tuotoksena näistä semmoista on jäänyt jälkeen pari julkaisua (tämä ja tämä).

Olen miettinyt myös perinteisemmille luentokursseille vaihtoehtoja. Mielestäni opetushenkilökunnan panos menee (perus)kurssilla siinä mielessä hieman hukkaan, että suurin osa opiskeltavista (peruskurssi)asioista on luettavissa kirjoista, ja nykyään on netti täynnä opiskelumateriaalia. Tämän vuoksi olen miettinyt tapoja hoitaa homma niin, että opetus olisi osallistavaa, aktivoivaa, ja opettajan panos tulisi hyödynnettyä paremmin – eli opettavaisempaa!

Innostuin tämän blogauksen kirjoittamiseen kun huomasin kiinnostavan uutisen Ylellä: ”Taululle kirjoittaminen on ajanhaaskausta” – luennoista luopuminen moninkertaisti läpäisijöiden määrän. (Kiitos Juha tämän esille nostamisesta!) Olen nimittäin itse miettinyt hyvin samantyyppistä opintojaksomallia kuin Ylen uutisen esille nostama Markku Saarelainen.

Alustavan opintojaksoideani lähtökohtana on verkkokurssi ja opintopiirityöskentely, ja sillä voisi vetää vaikkapa sosiologian peruskurssin:

  • Esimerkiksi Courserassa voi suorittaa Princetonin yliopiston sosiologian verkkokurssin kuka tahansa, kenellä on sähköpostiosoite ja tietokone käytössä. Kurssit ovat todella hyvin koottuja ja ainakin parhaissa niistä on välikokeita ja erilaisia tehtäviä kesken luentojen, sekä opintojakson suorituksesta saa sähköpostilla jonkun todistuksen (joka ei käy kuitenkaan virallisesta suorituksesta em. yliopistossa.)
  • Opettaja käy ensin itse kurssin että tietää mitä se sisältää. Tämän jälkeen opiskelijat suorittavat omatoimisesti kurssin, josta he saavat sosiologian peruskurssin pohjatiedot.
  • Tämän jälkeen siirrytään lukemaan jotain (perus)teosta sosiologiasta opintopiirissä (kertausta ja/tai syventävää).
  • Opintopiirin ideana on, että kaikki lukevat samat asiat ja luetusta alueesta (esim. kirjan luku) kokoonnutaan esimerkiksi kerran viikossa keskustelemaan. Opettaja tulee parilla ekalla kerralla paikalle, antaa ohjeet (työjärjestys, esilukuvuorot jne.) ja näyttää hieman mallia millaisiin asioihin teksteissä kannattaa kiinnittää huomiota.
  • Tämän jälkeen opiskelijat kokoontuvat esim. kaksi kertaa keskenään ja kolmannella kerralla opettaja tulee taas mukaan. Tällöin opiskelijat voivat kysellä häneltä epäselviä asioita ja opettaja voi haastaa opiskelijoita keskusteluun. Tätä kaavaa toistetaan opintojakson loppuun saakka.
  • Tämä sen sijaan, että opettaja on joka kerta paikalla luennoimassa mistä tahansa johdantoteoksesta löytyviä asioita.
  • Lopuksi opiskelijat kirjoittavat jonkunlaisen tekstin (yhteenvetoja luvuista, selvityksiä perusteorioista, tjsp.) opettajalle.
  • Hyväksytty kurssisuoritus käsittää kaikki sovitut osa-alueet ja suorituksesta palkitaan riittävällä määrällä opistopisteitä.

Kaupan päälle opiskelijat tutustuvat verkko-oppimisympäristöihin, valmistelevat alustuksia kokoontumisiin, opiskelevat vuorovaikutteisessa opintopiirissä, oppivat paljon paremmin sekä joutuvat debatoimaan opintojen alusta alkaen tieteellisistä kysymyksistä.

Jos opettaja ei ole vakuuttunut Courseran (tai vastaavan) kurssin sisällöstä, sen voi jättää pois ja opintojakson voi suorittaa pelkkänä opintopiirinä. Tai räätälöidä muutenkin omiin tarkoituksiin sopivan blandiksen.

En tiedä onko itsenäinen opintopiirityöskentely liian haastavaa ekan vuoden opiskelijoille, mutta jatkuvan valvojan hommaan voi houkutella opintopisteillä pidemmälle ehtineen opiskelijan.

Jos tällaisen saisi toimimaan, jäisi henkilökunnalla enemmän aikaa esim. tutkimuksen tekemiselle samalla kun helposti saatavilla oleva opetusmateriaali ja opiskelijoiden oma aktiivisuus tulisi hyödynnettyä paremmin.

Kuka tapin löisi hukkuvaan laivaan?

Ismo Alanko laulaa Hassisen koneen kappaleessa Odotat?, että

Sinä odotat, odotat, odotat
olet kadottanut jo taivaan
Sinä odotat, odotat, odotat
että tapin löisin hukkuvaan laivaan
mutta ei, ehei,
vapahtaja olet sinä

Alangon tärkein viesti lienee se, että samaan aikaan kun ihmiset kokevat vaikutusmahdollisuuksiensa maailman menon muuttamiseksi vähenevän, he toisaalta siirtävät yhä kernaammin vastuuta sen muuttamisesta muille. Asioihin halutaan puuttuvan aina jonkun muun, vaikka sitä mystistä toista joka tätä maailmaa kannattelee ja muuttaa ei ole olemassa. Tästä biisin paradoksi: ihmisten antaessa vapaaehtoisesti vallan päättää asioistaan yhä pienemmälle eliitille, lisääntyy heidän kyynisyytensä vaikutusmahdollisuuksia kohtaan.

Hiljattainen esimerkki Alangon maalaamasta kuvasta tuli tunnetun blogaajan, Saku Timosen kirjoituksessa. Timonen tunnetaan hyvin asioihin perehtyneistä kannanotoistaan ja julkisuuteen tuomista epäkohdista.

Saku Timonen raportoi hiljattaisessa blogauksessaan Haaste lukijoille, että

Olen saanut tavallista enemmän palautetta sen jälkeen, kun Me Naiset, Nyt, Helsingin Sanomien kultturisivu ja MTV:n Lifestyle julkaisivat minua ja blogiani koskevat juttunsa. […] Peräti 26 henkilöä on lähettänyt minulle yksityisviestinä Juha Sipilän epäeettistä vaalityötä koskevan nettiadressin. Siinä kerrotaan Sipilän käyttäneen vaalikampanjassaan palkatonta työvoimaa, jota on saatu naamioimalla vaalityö yksityisten firmojen eli MIF:n ja Thinko Positive Oy:n järjestämäksi työllisyyskoulutukseksi […]. Minä en voi tietää onko adressin kertoma väärinkäytös totta. Siksi minua kummastuttaa, että peräti 26 ihmistä on kertonut tästä asiasta minulle ja ilmeisesti ajatellut homman olevan sillä hoidossa. Ei se ole, ei näillä näytöillä eikä muutenkaan.

Tämän jälkeen hän kertoo miten tällaisessa tilanteessa kuuluu toimia, eli kaivaa tarvittavat tiedot mahdollisesta väärinkäytöksestä ja kannella sen jälkeen Eduskunnan oikeusasiamiehelle tai Oikeuskanslerille.

Ihmisten selkärankareaktio on kuitenkin ollut se, että he lähettävät julkisuudessa tutuksi tulleelle ”hannukarpolle” tiedot asiasta ja kuvittelevat, että heidän osallistumisensa asiaan on sillä kuitattu. He olettavat, että Saku Timonen lyö tapin heidän hukkuvaan laivaansa. Tämän vuoksi hän päätyykin haastamaan lukijansa:

Älkää olettako jonkun toisen käyvän taistelua teidän puolestanne. Tuntekaa oikeutenne ja puolustakaa niitä itse. Minulta ja muualta saa monenlaisia neuvoja ja tukea, mutta teidän asianne ei hoidu sillä, että kaadatte sen jonkun muun eteen.

Tämä on ajankuva. Johtajuus-, asiantuntijuus- ja muun sankaripuheen täyttäessä yhä laajempia julkisuuksia ihmiset omaksuvat ajatuksen, että maailman uudistaminen ja tien raivaaminen paremmalle elämälle pitää jättää siihen erikoistuneille ihmisille. Tämä puhe on tietysti eliitin, eli erilaisten managerien ja poliitikkojen lanseeraamaa, ja näinä politiikan hulluina aikoina kyseinen porukka haluaa sementoida asemansa väittämällä, että yhteistä päätöksentekoa ja keskustelua tarvitaan mielummin vähemmän kuin enemmän.

Ihmiset halutaan saada luovuttamaan vapautensa päättää asioistaan niille, jotka väittävät edustavansa suurinta mahdollista yksilönvapautta. Hullua, eikö totta. Samaan tarinaan kuuluu, että on olemassa yksi areena jossa yksilö on kuningas tai kuningatar: markkinat. Todellisuudessa minkään muun rakennelman hallitseminen ei voisi olla kauempana yksilöstä. Sekaannus johtuu siitä, että ihmiset saadaan ymmärtämään yhteiset asiat yksityisinä ongelmina.

Tästä edelleen seuraa, että ihmiset kuvittelevat heidän itsensä olevan kyvyttömiä muuttamaan asioita – tähän tarvitaan aina joku asiantuntija. Asioiden raiteilleen palauttaminen ei kuitenkaan onnistu ulkoistamalla vastuu jollekin muulle, vaan se vaatii aloitteen ottamista yhteisiin käsiin ja tätä kautta sen opettelemista, kuinka asioihin voi puuttua. Myös Saku Timonen on joutunut opettelemaan, kuinka asioista otetaan selvää ja kuinka epäkohtiin puututaan.

Ongelmien privatisointi ja ratkaisujen ulkoistaminen johtaa vain eliitin vaikutusvallan kasvuun. Toisten ihmisten löytäminen yhteisten ongelmien edessä ja vastuiden jakaminen niiden selättämiseksi on paras tapa tuntea osallisuutta ja voimaantumista tässä yhä hullummaksi menevässä maailmassa.

Juha Sipilän puhe

Filosofian tutkija ja niin&näin-lehden päätoimittaja Jaakko Belt postasi Facebookiin erinomaisia näkökulmia liittyen pääministeri Juha Sipilän eiliseen (16.9.2015) televisiopuheeseen:

Suomalainen mediakenttä syö MTV:n, Ylen ja Hesarin päätoimittajien siunauksella kuuliaisesti suoraan pääministerin kädestä. Sen paremmin Sipilän puheenvuoron sisältöä kuin itse puhetta täysin poikkeuksellisena ja monella tapaa ongelmallisena tekona ei ruodittu suorassa lähetyksessä poikkipuolisella sanallakaan. Ylihuomisen mielenilmauksen syitä ja merkitystä tai yleisemmin yhteiskunnallista tilannetta ei analysoitu nimeksikään. Luulisi, että valtamediallakin olisi sanansa sanottavanaan vaikkapa tasapainoisesta julkisesta keskustelusta, vallanjaosta ja vallankäytöstä sekä parlamentarismin ja sopimusjärjestelmän toimintaperiaatteista, puhumattakaan Sipilän yksinpuhelun yhteiskunnallisesta ja poliittisesta asiasisällöstä. Vallan vahtikoira, neljäs valtiomahti, objektiivinen ja kriittinen tiedonvälitys – milloin nämä ihanteet ovat vesittyneet?

Jatkan Jaakon kommentaaria parilla ajatuksella.

Kyseinen puhe koostui kaikesta arkiymmärrykseen vetoavuudestaan huolimatta suurelta osin vähintäänkin ristiriitaisesta tiedosta (velan rooli, kustannushintakilpailukyky, jne.). Se vilisi vetoavia vertauksia, joilla ei yksinkertaisesti ole tutkimuksellista pohjaa. Siitä huolimatta mikä juuri Sinun käsityksesi on tieteestä tai vallitsevan tutkimuksen uskottavuudesta, muista että Sipilä joutuu tekemään suuria oletuksia perustuen erittäin kiistanalaiseen tietoon.

Ei silti epäilystäkään, etteikö Sipilä itse uskoisi juttuihinsa ja olisi aidosti vastuullinen ihminen. Niin myös varmasti ne kaikki, joihin Sipilän puhe vetoaa. Vetoavuus on poliittisen retoriikan tarkoitus. Tutkimus myös sanoo meille, että mitä arkiymmärettävämpiä vertauksia monimutkaisista asioista poliitikot (myös tutkijat) käyttävät, sitä myönteisemmin se vaikuttaa heidän suosioonsa.

Tunteisiin vetoaminen kuuluu tähän. Kaikkein tehokkainta on ihmisten kunniaan ja vastuullisuuteen vetoaminen, jota kuultiin eilen paljon. Kun puhujanpöntössä on vielä itse aidosti asiaansa uskova ihminen – ja vieläpä pääministeri – on vaikutus moninkertainen. On kuitenkin huomattava, että vaikka Sipilä monta kertaa viittasi saamaansa kritiikkiin, hän ei vastannut yhteenkään niistä sisällöllisesti, vaan myös virheellisesti väitti, että kaikkien tahojen välillä vallitsee konsensus ongelmanmäärittelystä. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

Kaikkeen tähän kun lisätään Jaakon huomio, että media on joko tietoisesti tai tiedostamatta päätynyt kannattamaan tätä suomalaiseen julkisuuteen päätynyttä yksinkertaista totuutta asioista, saadaan kohtalaisen painokas paketti hallituksen agendan puolesta. Jälleen kerran, kansainvälisesti ei näin ole. Jos seuraa mitään korkeatasoisia kansainvälisiä lehtiä huomaa nopeasti, kuinka toisenlaisia ja monipuolisesti asioita painotetaan. Suomessa ei näin ole.

Jokainen päättää mihin uskoo, mutta on hyvä olla tietoinen syistä, miksi uskoo.

Mallioppilaslogiikka

Oli taas Rötösherrasen vuoro toimia Aikalaisen kolumnistina. Tällä kertaa kirjoitin hieman täsmällisemmästä hankkeesta, unohtamatta kuitenkaan yleisempää viitekehystä.

Kirjoituksessani Mallioppilaslogiikka käsittelen hallinnon tutkimuksen valossa Tampereen korkeakoulujen yhdistymiseen tähtäävää T3-hanketta. Erityisesti vastaan siihen sävyyn, jolla eri uudistusten kritisoijien argumentteihin on vastattu, mukaanlukien aiemmat uudistukset aina vuoden 2008 yliopistolakiuudistuksesta lähtien.

Kuinka pitkälle mallioppilaslogiikka voidaan viedä? Ketkä ovat seuraavat uudistajat ja voidaanko heidän mielihalunsa jo ennakoida? Kannattaisiko seuraava uudistus aloittaa jo nyt, että ollaan varmasti kelkassa?

Isoja kysymyksiä, joita ainoastaan suurimmat ja rohkeimmat visionäärit osaavat käytännössä ratkaista. Minä tyydyn kolumnin mittaisiin rohkeisiin visioihin.

Yksiulotteisen (talous)keskustelun ongelma

Kuten aikaisemmassa blogauksessa mainitsin, on sateisella kesälomalla aikaa kirjoitella. Näin ollen otin vaihteeksi kantaa talouskeskusteluun ja julkaisin blogauksen Yksiulotteisen talouskeskustelun ongelma Poliittisen talouden tutkimuksen seuran blogissa.

Blogauksessa käsittelemässäni tapauksessa korostuu se puoli taloudesta käytävästä keskustelusta, jossa samalla kun kirjoittajat puolustavat kantaansa, tulevat he tehneeksi todellisuuden luonteelle huonolla tavalla väkivaltaa. Tällainen tapa kirjoittaa vetoaa varmasti valmiiksi samanmielisiin, mutta tarjoaa samalla liian monia, todellisuuden luonnetta yksinkertaistavia ongelmia.

Ikävää nykyisessä julkisessa keskustelussa onkin jatkuva paine tiivistää ja yksinkertaistaa asioita, jotka ovat heikosti tiivistettävissä ja yksinkertaistettavissa. Vaikka näissä pyrkimyksissä on perustellusti puolensa, ei kannanottojen pitäisi edesauttaa ei-toivottavaa kehitystä eikä vulgarisoida todellisuutta koskevaa tietoa.

Popularisointi on tärkeä osa toimittajan ja tutkijan työtä, mutta se pitäisi pyrkiä tekemään tavalla, joka ei lukijan mukavuudenhalun uhallakaan tee enemmän hallaa kuin hyötyä.

Usein myös näkee keskustelua jossa huomaa vanhan ”aidasta ja seipäästä” -sanonnan olevan erittäin osuva. Ehkä nykyistä keskustelukulttuuria vaivaakin edellä mainitusta lyhytjänteisyydestä johtuen myös se, ettemme yritä riittävästi ymmärtää toisaalta vastapuolen näkemystä ja toisaalta yritämme puolustaa omaamme vaikka väkisin.

Taloudesta käytävässä keskustelussa on kyse myös ammattiylpeydestä ja saavutetuista eduista. Ihmiset ovat mustasukkaisia osaamisestaan ja puolustavat mielellään tieteellisinä näyttäytyvin perustein tilannetta, joka palvelee heitä. Tämä tekee keskustelusta auttamatta poliittista.

Toivottavasti keskustelu kehittyy suuntaan, joka tunnustaa todellisuuden monimuotoisuuden sen sijaan, että kovimpaan ja yksinkertaisimmilla argumenteilla huutava määrittelee totuuden. Kuten olen aiemmin tuonut esille, näin on valitettavasti tilanne tällä hetkellä politiikassa. Tämä jo itsessään todistaa myös siitä mitä yritän blogauksessani sanoa: Yhteiskuntaa koskeva informaatio on kovin epätäydellistä ja muokkaa merkittävällä tavalla yksittäisten ihmisten käsityksiä heidän valinnanmahdollisuuksistaan.

Keskikesän kulttuuripläjäys: Tiedon portaiden avajaiset

KoskTiedon portaata Suomen kesä on lyhyt mutta runsassateinen, Rötösherrasella on ollut aikaa kirjoitella lomallakin.

Heinäkuun 1. päivä minulla oli ilo olla tiedekustantamo Vastapainon edustajana avaamassa tamperelaisessa Pyynikin aikamatkat -taidegalleriassa sijaisevaan Kaakinmaan kirjastoon tieto- ja tiedekirjaosastoa, Tiedon portaita.

Avajaispäivänä oli Tampereella ensimmäinen oikea kesäpäivä. Vaikka vastaavia ei ole juurikaan sen jälkeen nähty, kirjoittelin avajaisista lyhyen raportin, jossa yritin hieman välittää silloisia kesäpäiväisiä tunnelmia.

Raportin voi lukea täältä.

(Kuva: Saara Naskali)

Palkkamalttia ja kilpailukykyä

Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) toimitusjohtajan Jyri Häkämiehen mukaan sunnuntain tuplapalkka on aikansa elänyt instituutio. Kyseinen ulostulo uutisoitiin MTV3:n verkkouutisessa, jossa tuotiin myös esille, että Häkämies on puhunut yleisen palkkamaltin puolesta enemmänkin:

Häkämies on aiemmin vaatinut palkkamalttia Suomeen. Viime marraskuussa hän sanoi, että yleiset palkankorotukset täytyy pitää nollan tuntumassa ensi vuosikymmenen puolelle saakka, jotta Suomen kilpailukyky kohenisi.

Silloin kun Häkämies itse vaihtoi elinkeinoministerin tehtävästä EK:n johtoon, uutisoi Uusi Suomi että hänen ministerin 11 500 euron palkkaansa tuli sievoinen 15 100 euron lisä. Toimitusjohtajan kokonaisansioksi muodostuu näin ollen 26 600 euroa.

Voimme siis Häkämiehen lausuntojen ja hänen oman palkkansa suhteesta päätellä, että matala- ja keskipalkkaisten liksoja pitää painaa kilpailukyvyn nimissä kansallisella sopimuksella alas samalla, kun elinkeinoelämän eliitille vastaava kilpailukykypomppu syntyy ilmeisesti nostamalla palkkoja ilman, että kukaan ulkopuolinen saa niihin puuttua.

Kuulostaako uskottavalta?

Vaihtoehtoisesti voimme päätellä, että Häkämiehen ja vastaavien johtajien panos Suomen kilpailukyvylle on oltava itse asiassa todella heikko, koska mikään kansallista kilpailukykyä arvioiva mittari ei tunnu reagoivan siihen, mitä tulojakauman yläpäässä tapahtuu.

Todellisuudessa elinkeinoelämän johdossa työskentelevien ansioilla ei taida olla mitään tekemistä minkään todellisen työpanoksen kanssa, vaan liksoja jaetaan kavereille sen mukaan, että em. tuloluokan keskimääräinen tulotaso pysyy tasaisena.

Kyseinen tuloeliitti ampuisikin itseään jalkaan jos se joskus sattuisi tinkimään omista liksoistaan. Jos yhdelle johtajalle maksettaisiin samoista hommista vaikka puolet pienempää palkkaa kuin toisille, joku saattaisi kiinnittää huomiota siihen kuinka vähän tällä tähtitieteellisellä summalla on todellisuudessa tekemistä minkään kanssa.

Ei siis kannata ihmetellä, jos Sipilän palkkatalkoisiin ei riitä vapaaehtoisia jonoksi asti.

Elämme talouspopulismin kulta-aikaa

Julkaisin verkkolehti Revalvaatiossa lyhyen lehdistökatsauksen Elämme talouspopulismin kulta-aikaa. Pointti on, että elämme tällä hetkellä talouspopulismin kulta-aikaa, jolloin perättömien talousväitteiden toisteleminen on parempi poliittinen strategia kuin keskustella asiapohjaisesti.

Samalla kun valmistelin tekstiä, tutkija Timo Harjuniemi julkaisi blogissaan hyvin saman tyyppisen jutun Halu leikata ja suomalaisen talouspuheen pitkä linja. Hieno huomata, että joku muu päätyy saman tyyppisiin johtopäätöksiin ja tuo lisäksi hieman toista näkökulmaa ilmiöön!