Tänä vuonna Metallican kaupallisesti menestynein ja kuuluisin bändin nimeä kantava albumi, mutta joka tunnetaan ns. Black-albumina, täyttää 30 vuotta. Oma suhteeni metallimusiikkiin, kuten niin monen muunkin ikäpolveni edustajan, on paljon velkaa tuolle levylle. Tämä luultavasti johtuu siitä, että tämä levy toi metallin juuri sen yhden pykälän verran lähemmäs tavallista kuulijakuntaa, että esiteini-ikäinen nassikkakin pystyi samastumaan sen rytmeihin ja melodioihin.
Itse kasvoin metallimusiikkiin isoveljen ja lapsuudenkaverin toimesta, jotka itse asiassa esittelivät ahkerasti minulle raskaamman ja kevyemmän metallin molemminpuolista maastoa niin pienestä pitäen, kun pystyin ylipäätään musiikista mitään ymmärtämään. Kun aloin perehtyä bändiin omatoimisesta, siirryin kronologisesti taaksepäin Metallican kohdalla, eli kohti …And Justice for All -albumia (1988), ja sitä kautta edelleen kohti aiempia levyjä, joten musiikkimaku kehittyi selvästi raskaampaan ja vauhdikkaampaan suuntaan.
Kiinnostavampaa kuin minun musiikkimakuni kehitys, on Metallicassa kuitenkin sen kehitys Black-albumin jälkeen. Nuorena tauko sen ja sitä seuraavan Loadin (1996) (ja ReLoadin (1997)) välillä tuntui ikuisuudelta, ja kun Metallica tuli viimeinkin studiosta ulos Load kainalossaan, oli tukat leikattu ja levyn sisäkansi täynnä Anton Corbijnin tyyliteltyjä valokuvia. Minulle oli nuorena killinä lähes mahdoton ymmärtää mitä tämä käytännössä tarkoitti, koska tähän mennessä metallimusiikki oli tarjonnut tyyliltään ja kuvastoltaan niin yksiselitteisen samastumispinnan ja roolimallin.
Tänä päivänä Metallican seuraavaa askelta voi täysin huoletta kutsua kaupallistumiseksi tavalla, jossa bändi muuttui taiteellisesti edelleen Blackinkin kohdalla kunnianhimoisesta orkesterista puhtaan laskelmoivaksi rahantekokoneeksi. Kyse ei tietenkään ole siitä, etteikö bändi itsekin varmasti halunnut muutosta. Blackin tekoprosessi kesti puolitoista vuotta, joka käy ilmi prosessia seuraavalta dokumentilta A Year and a Half with Metallica, ja albumia seurasi kaksi ja puoli vuotta kestänyt massiivinen maailmankiertue.
On siis syytä olettaa, että bändi oli väsynyt, nähnyt tietyn puolen musiikinteosta ja varmasti kaipasi vaihtelua. Loadin tarjoama soundimaailma oli kuitenkin niin tyylipuhdasta suurta amerikan rokkia, ettei se voinut olla myöskään vahinko – oli aivan selvää, että yhtye etsi yhä suurempia yleisöjä ja areenoita.
Seuraavat merkit Metallican taloudellisesta vaistosta tarjosi ns. Napster-kohu, jossa erityisesti bändin rumpali Lars Ulrich nousi keskeiseen rooliin haastatessaan yhden ensimmäisistä internetin suoratoistopalveluista, laittomasti toimivan Napsterin oikeuteen.
Tänäkin päivänä Metallica allekirjoittaa vaateensa pitäen kiinni kaupallisista oikeuksistaan kappaleisiinsa, vaikkei bändiläisten taskunpohjat varsinaisesti ammota tyhjyyttään. Esimerkiksi Joe Roganin haastattelussa Metallican laulaja-kitaristi James Hetfield suorastaa hermostuu asiasta puhuttaessa, ja käyttää suoraan sanoen täysin typeriä argumentteja. Hetfield sivuuttaa kaikki asiaan liittyvät edes hieman ongelmallisemmat puolet, kuten bändin vakaan taloudellisen aseman ja kaikki internetissä jakamiseen liittyvät näkökohdat.
Syy miksi kuitenkin ryhdyin kirjoittamaan tätä blogausta oli, että olen nyt seurannut pitkään Metallicaa ilmiönä, enkä enää vuosikymmeniin sen musiikillisten ansioiden vuoksi – niissä kun ei ole paljoa ollut hurraamista. Metallica on pystynyt vastaamaan kaikkiin mahdollisiin ajanmukaisuuksiin tarjoamalla valtavan määrän sisältöjä kaikissa mahdollisissa palveluissa YouTubesta Instagramiin. Metallica myy nykyään niin uusia painoksia levyistään kuin nimeään kantavia lenkkareita, olutta ja tusinaa muuta krääsää. Ei luultavasti ole montaa elämysteollisuuden osa-aluetta, jolla bändi ei hääräisi.
Tässä kohtaa voimme ajatella, ettei Metallican seuraamisessa kyse ole enää ’vain’ musiikista, vaan ilmiöstä, jossa lenkkareita ei enää voi erottaa levyjen kappaleista. Kyse on jostain elämää suuremmasta musiikkiteollisuuden tuotteesta, jossa ihminen kutsutaan elämysmatkalle Metallica-todellisuuteen. Tätä todellisuutta jäsentää massatapahtumat, tyylitellyt tuotteet ja lupaus turvallisesta kokemuksesta maaperällä, joka joskus aikoinaan kantoi alakulttuurillisen vaarallisuuden leimaa.
Metallimusiikkiin erikoistuneen Metal Hammer -lehden pitkäaikainen toimittaja Dom Lawson sanoo YouTube-kanavallaan osuvasti arvostellessaan – lievästi ilmaistuna kummallista – Metallican ja Lou Reedin yhteisalbumia Lulu. Lawson tokaisee jotakuinkin levyn viestivän, että bändi luultavasti tuntee nykyisissä suihkuseurapiireissä liikkuessaan epämukavuutta siitä, että heidän menestyksensä takana on musiikkia, joka on inhottavan kovaäänistä meteliä. Tästä seuraa pyrkimys tehdä jotain taiteellisesti kunnianhimoista, joka puhuttelisi hienommissa piireissä liikkuvia siinä missä faneja. Lawson kiteyttää arviossaan mielestäni osuvasti sen, kuinka hyvin bändi onnistuu.
Jos Lawsonin mainittuun teoriaan uskoo, voi myös päätellä Metallican edelleen etsivän epätoivoisesti tietä ulos siitä ekolokerosta, jonka heidän menestyksensä on heille tarjonnut. Tämähän ei tule koskaan onnistumaan, koska keikoilla yleisö haluaa nimenomaan kuulla Enter Sandmanin, bändin suurimman hitin, siinä missä musiikillisella kokemuksella on enää sinänsä tapahtuman tarjoaman tunnelman kanssa mitään tekemistä.
Enter Sandman on kuitenkin kiinnostava esimerkki bändin tilanteesta ja samalla jostain musiikinkuunteluun liittyvästä laajemmasta ilmiöstä. Päätin kirjoittaa tämän blogin samassa ajassa, kun Metallican Black-albumilta kuuntelee Spotifysta kaikki ne kappaleet läpi, jotka eivät olleet levyä promotoivia singlejä. En päässyt aivan tavoitteeseen, mutta avatessani albumin tästä palvelusta tein havainnon, että kirjoitushetkellä Enter Sandman oli kuunneltu Spotifysta 727 659 103 kertaa. Samaan aikaan levyn vähiten kuuntelua osakseen saanut raita, My Friend of Misery, oli kuunneltu ’vain’ 29 570 257 kertaa.
Oli muuten yllättävää kuunnella todella pitkän ajan jälkeen Black-albumin juuri ne raidat, joita ei koskaan soiteta missään. Se tuntui olevan tuoreinta ja parasta Metallicaa vuosikymmeniin. Kuinka paljon se sitten on, on toinen juttu.
Rötösherranen 